Kun takaraivossa kolkuttaa…

Minulla on aika usein (ihan tahattomasti ja tahtomattanikin) tapana lykätä ikävien asioiden tekemistä viimeiseen asti. Niin varmaan monilla muillakin. Viime tippa paras tippa ja silleen. Johdonmukaisena ihmisenä noudatan näköjään samaa periaatetta myös vanhemmuudessa.

Ei, nyt ei ole kyse siitä että vaihdan Beibin vaipan tai annan hänelle ruokaa tai leikkaan hänen kyntensä vasta ihan viime hetkellä, kun on jo melkein myöhäistä. Pakko tosin myöntää, että iltapuuron kanssa on joskus tullut vähän kiire, mutta sen syynä on puuroa rakastava, lyhytpinnainen vauva eikä niinkään äidin velttoilu.

Nyt on kyse siitä, että tämä ajanjakso elämässä päättyy jossakin vaiheessa. Ja minun alitajuntani yrittää ilmeisesti vakuutella, että jos näitä asioita ei ajattele (tai varsinkaan hoida niihin liittyviä käytännön juttuja), ne eivät koskaan tapahdu. Täysjärkisen aikuisen tavoin olen siis lykännyt kaikkia ikäviä asioita, kunnes ne lyövät kasvoille ja aiheuttavat pienehkön paniikin.

Ensimmäinen etappi on vanhempainvapaan päättyminen. Sitä on jäljellä enää kuukausi. Jään vielä hetkeksi hoitovapaalle, mutta sitä varten on tietysti lähetettävä Kelalle hakemus (ei siis tietenkään ole pakko, mutta jos aikoo jotain rahaa saada niin sitten joo). Kaksi ikävää asiaa: tietoisuus vauva-ajan päättymisestä ja Kelan kanssa asiointi. Yhyhyy! Viivyttelin hakemuksen kanssa viimeiseen asti, mutta tänään viimein tein sen. Yhteistä aikaa Beibin kanssa kotona on jäljellä enää hieman alle neljä kuukautta, APUA!

Toinen etappi on ensi vuoden alussa koittava töihin paluu, mikä tarkoittaa myös sitä, että Beibi menee päivähoitoon. Tuo ajankohta on ollut tiedossa jo pitkään, mutta en vaan ole saanut lähetettyä päivähoitohakemusta. Kunnes eilen muistin, että se olisi pitänyt lähettää viimeistään neljä kuukautta ennen hoidontarpeen alkamista. Voi kettu. Onneksi asumme pienessä kunnassa ja asioilla on tapana järjestyä; eiköhän Beibille joku hoitopaikka löydy tammikuuhun mennessä. (Oikeasti soitin vähän nolona varhaiskasvatuspäällikölle ja sain tiedon, että ainakin joitakin paikkoja on vapaana.)

Näillä näkymin Beibi menee perhepäivähoitoon, mikä sopii meille paremmin kuin hyvin. Vähän isompana sitten voi siirtyä päiväkotiin saamaan pedagogisesti painotettua, laadukasta varhaiskasvatusta. Tässä vaiheessa hoiva ja pieni ryhmä ovat tärkeämpiä. Voin jo nyt luvata, että ensimmäinen työpäiväni tammikuussa tulee menemään niin sanotusti vihkoon, sillä Beibin ensimmäinen hoitopäivä on myös silloin. Onneksi mies on sen viikon kotona pitämässä isyysvapaita, niin voidaan aloittaa lyhyemmillä päivillä.

Mihin tämä aika oikein menee?!?

P.S. On muuten tylsää kirjoittaa puhelimella, koska lihavoinnit ja kursivoinnit ym. sälä ei toimi. Bonuksena toki myös puhelimen rakastettava autocorrect.