Lapseni ensimmäinen sana!?

Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että Beibi oppii puhumaan ennen kuin hän oppii kävelemään. Tällä hetkellä meno on kummallakin osa-alueella varsin vilkasta: hän ottaa askelia tukea vasten ja oppii joka päivä uusia äänteitä, jotka muistuttavat enemmän ja enemmän keskustelunomaista puhetta.

Haluaisin ajatella olevani tiettyjä kiintymysvanhemmuuden periaatteita noudattava äiti, joka ei esimerkiksi viljele ei-sanaa turhaan. Ilmeisesti tässä periaatteessa on menty hiukan metsään. Tai no, tiedän kyllä miten: sähkölaitteista ja johdoista kiinnostunutta vauvaa on useampaan otteeseen komennettu tiukasti ”EI!”. (Toki olen myös selittänyt lapselle, miksi ei, mutta eihän noin pieni jaksa sellaisia vielä kuunnella – saati että ymmärtäisi, mitä sanotaan.)

Asioilla on seurauksensa. Eilisestä alkaen Beibi on nimittäin hokenut pontevasti ”ei” samalla päätään pudistellen. Ja osannut jopa käyttää sitä ilmeisen sopivissa asiayhteyksissä, kuten päiväuniaikaan kun ei tahdo jäädä pinnasänkyyn tai ulos lähdettäessä, kun ulkovaatteiden pukeminen ei huvita.

En tiedä, mitä ajatella. Sehän sanoi oikean sanan! Ja toisaalta: tervetuloa paska äiti -fiilis. Olenko nyt lastaan alistava, turhasta komentava natsimutsi, joka on tuhonnut lapsensa itsetunnon ja henkisen kehityksen? Ja kaikkein tärkeimpänä: mitä kirjoitetaan vauvakirjaan ekan sanan kohdalle? Selkeä ’ei’ vai vähemmän selkeä ’ätti’ tai ’äitä’??