Mies ja vauva

Hieman ennen Beibin syntymää tarinoin siitä, miten mies on suhtautunut raskausaikaan. Nyt lienee aika kurkata, miten miehen ja Beibin yhteiselo on alkanut ja onko miehestä kuoriutunut sellainen isä kuin kuvittelin.

Kuten aiemmin kerroin, raskauden lopulla mies odotti Beibin syntymää jo tosi kovasti. Pystyin vain aavistelemaan, millainen isä miehestä tulisi. Totuuden nimissä on myönnettävä, että hieman jännitti, miten rakas Playstation-harrastus sopii vauva-arkeen ja miten aamu-uninen mies selviytyy vauvan kanssa. Joudunkohan hoitamaan vauvaa yksin aamuisin, kun toinen vain nukkuu? Tai joudunko nukuttamaan vauvan yksin, kun on ”just peli kesken”? Kuinka pian tunneside isän ja pojan välille kehittyy? Mies kun ei paljon sielunsa syövereistä avaudu, joten jouduin lähinnä odottelemaan ja katsomaan, miten käy.

Jo synnytyksen aikana mies oli huippu. Pysyi rauhallisena, tsemppasi ja osasi toisaalta myös pysytellä etäällä jos näytti, että tarvitsen tilaa. Kun Beibi sitten syntyi, minä en osannut kuin hämmästellä vauvaa – ja toisin kuin etukäteen luulin, en itkenyt ollenkaan. Mies sen sijaan pyyhki silmiään ja hymyili sellaista hölmistynyttä hymyä. Siitä jo tiesin, että tunnesiteen suhteen ei ainakaan tarvitse olla ollenkaan huolissaan. Onneksi vauva syntyi päivällä ja mies pääsi meidän kanssamme vuodeosastolle asti. Illalla hänen kuitenkin oli lähdettävä kotiin. Automatka oli mennyt vähän epätodellisissa tunnelmissa eikä mies kuulemma muista matkasta juuri mitään. 😀

Heti ensimmäisistä päivistä alkaen miehestä paljastui uskomaton hoivaaja. Pikkuinen oli hurmannut hänet aivan täysin, ja hieman jurosta kaverista tuli esiin ihan uusi, hellä puoli. Melkein pahoitin mieleni, kun mies hädin tuskin huomasi minua vieraillessaan sairaalassa, niin vauvan lumoissa hän oli. Kotiuduttuamme mies otti rohkeasti vastuuta ja kyseli minulta neuvoja esimerkiksi vaipanvaihtoon, mutta ei missään nimessä jättänyt hommaa vain minun harteilleni. Ensimmäisinä aamuina (kun mies oli siis vielä kotona) hän otti ihan omasta aloitteestaan Beibin hoiviinsa ja antoi minun nukkua. Olivat kuulemma pelanneet vähän pleikkaakin yhdessä. 😀

Nyt, kun vauva-arki on jollakin tavalla jo asettunut uomiinsa ja mieskin on palannut töihin jo ajat sitten, isän rooli alkaa tulla yhä selkeämmin esille. Hyvin usein miehen herätessä töihin olen syöttämässä vauvaa tai juuri syöttänyt hänet. Mies juttelee vauvalle hetken ja yleensä röyhtäyttää hänet ennen töihin lähtöään. Iltapäivällä töistä palatessaan häntä on usein vastassa samanlainen näky, ja taas pääsee röyhtäyttämään. Röyhtäyttäminen onkin muodostunut pääasiassa miehen hommaksi. Sen lisäksi – ehkä hieman yllättäen – mies on meistä se, joka laulaa (ja viheltelee) Beibille enemmän. Poika kuuntelee isän lauluja ja viheltelyä hyvin keskittyneesti. Myös isän syli vaikuttaa usein mukavammalta paikalta kuin äidin syli, ehkä siksi että isällä on suuremmat kädet ja leveämmät olkapäät. Muutenkin isällä ja pojalla näyttää jo nyt olevan ihan omia juttujaan: isä kertoo tarinoita, Beibi katselee ja kuuntelee tarkkaan ja naureskelee sopivissa kohdissa. Hassuja poikia. <3

Koska Beibi on vielä täysimetyksellä, mies ei ole voinut osallistua syöttämiseen. Asiaan on kuitenkin tulossa muutos, sillä minulla on satunnaisesti muutaman tunnin iltamenoja toisella paikkakunnalla erääseen luottamustehtävään liittyen enkä voi ottaa vauvaa sinne mukaan. Rintapumppu ja tuttipullot on kuitenkin hankittu, joten ihan pian mieskin pääsee kokeilemaan syöttämistä. Eniten noissa illoissa jännittää se, miten itse selviän niin pitkään ja niin kaukana poissa vauvan luota. Ja vähän myös se, miten tissit selviävät monta tuntia ilman syöttöä…

Beibin myötä mies on avautunut eri tavalla kuin ennen. Mies, joka ei aiemmin ole juurikaan tunteista puhunut, on yhtäkkiä alkanut kertoa omista tunteistaan ja mietteistään. Hän on useamman kerran sanonut, että työpäivän aikana ehtii tulla vauvaa ikävä. Joskus hän pohtii ääneen sitä, miten suuri vaikutus pienellä vauvalla voi olla nimenomaan henkisesti. Katseessa ja otteissa on hirveästi hellyyttä ja rakkautta, eikä minua yhtään pelota jättää miestä kahdestaan Beibin kanssa – ihan samalla tavalla hän selviytyy kuin minäkin. Ehkä tietyissä asioissa hieman paremminkin kuin minä. Aamu-unisuus saattaa edelleen vaivata, mutta oikeastaan joka viikonloppu ainakin yhtenä aamuna saan jäädä nukkumaan, kun mies ottaa Beibin hoiviinsa. Playstation on yhä kuvioissa, mutta vauvan ehdoilla. Ihan turhaan siis jännitin: mies on solahtanut isyyteen helposti ja sulavasti. :)

Millaisia isyyden heräämisiä te olette päässeet todistamaan?