Muistoja: ensimmäinen ultra
Kun raskausuutisesta oli selvitty, alkoi jännitys. Onko raskaus todellinen? Onko koko vauvanalkua olemassakaan? Entä jos tämä meneekin kesken? Piti yrittää pitää pää kylmänä, vaikka epävarmuus kalvoikin mieltä. Tuoreessa muistissa oli ystäväpariskunnan raskaus, joka ensimmäisessä ultrassa osoittautuikin keskenmenoksi. Jotkut käyvät varhaisraskauden ultrassa, mutta meidän neuvolassamme tällaista palvelua ei ole, emmekä toisaalta halunneet maksaa niin suurta summaa selvittääksemme, näkyykö vatsassani jonkun tulevan ihmisen syke vai ei. Oli siis odotettava. Ensimmäinen neuvolakäynti tuntui hieman hassulta, sillä siinä minä täyttelin papereita ja juttelin terkan kanssa edelleenkin tietämättä varmasti, onko siellä ketään.
Päätimme osallistua alkuraskauden seulontatutkimuksiin, joten minä kävin verikokeissa, ja ensimmäinen ultraäänitutkimus sovittiin kesäkuun lopulle. Raskausviikkoja piti minun ja neuvolan laskujen mukaan olla silloin 12+5. Olisin kovasti halunnut varmistaa kaiken olevan kunnossa jo hieman aiemmin ja paljastaa raskausuutisen sukulaisille juhannuksena, mutta jouduimme odottelemaan vähän pidempään.
Kun ultrapäivä sitten koitti, minua jännitti ihan hirveästi. Viimeinkin näkisimme, onko meille oikeasti tulossa vauva. Olin kesälomalla ja mies tuli hakemaan minut kotoa. Koko aamu meni hermoillessa, ja yksin kotona ollessani sain vielä lietsottua itseni entistä pahempaan jännitykseen. Miestäkin kuulemma jännitti, mutta oli kuulemma minut nähtyään päättänyt olla ihan hiljaa, koska huomasi, että minua jännitti vielä noin tuhat kertaa enemmän. Vastaanotolla käteni hikoilivat ja verenpaineeni oli reilusti tavanomaista korkeampi. Hoitajakin totesi, että taitaa jonkin verran jännittää.
H-hetki koitti kuitenkin pian. Menimme tutkimushuoneeseen, asetuin makuulle ja lääkäri aloitti ultrauksen (alakautta, jotta näkymä on parempi, sillä sikiö on vielä tuossa vaiheessa niin kovin pieni). Kului hetki, ja jännitys laukesi saman tien kun ruudulle ilmestyi tällainen näkymä:
Siellä on ihan oikeasti joku! Ja se näyttääkin etäisesti ihmiseltä! Ja se liikkuu!
Kaikki oli hyvin. Vauva näytti vilkasliikkeiseltä kaverilta, ja mittauksissakin oli kaikki kunnossa. Kuvassa näkyy niskaturvotuslukema, 1,2 mm, mikä on hienosti normaalin rajoissa (lääkärin mukaan alle 3 mm lasketaan normaaliksi). Beibi vastasi viikkoja hienosti eikä laskettua aikaa tarvinnut siis muuttaa.
Olo oli uskomattoman helpottunut. Onnellinen. Ja uudelleen jännittynyt: nyt se on varmistettu, meille todella tulee vauva. Äitiyspolilta lähdettyämme emme osanneet mieheni kanssa oikein edes sanoa mitään, katsoimme vain toisiamme ja hymyilimme. Mieheni on yleensä melkoinen jurottaja eikä ilmaise tunteitaan kovinkaan suoraan, joten en oikein tiennyt, millaista reaktiota olisin osannut häneltä odottaa. Illalla töistä palattuaan hän kuitenkin sai suunsa auki ja esitti pyynnön, johon kiteytyi paljon: ”näytähän vielä niitä vauvan kuvia”. Ja minähän näytin.