Mukelon mystinen sielunelämä

Linjoilla taas. Katoamistemput ovat näköjään erikoisalaani. Tosiasiassa Beibi on aloittanut ikäkauden mukaisen eroahdistusvaiheen, ja ns. oma aika on melko vähissä. Mutta! Kiitos kylmenneiden säiden, hän nukkuu jälkeen pidempiä unia ulkona – jos sille päälle sattuu. Ehkä palaamme äitiystävällisempään rytmiin vielä lähiaikoina.

Mutta kysyn vaan, kuka noista lapsista oikein ottaa selvää? Annan muutaman esimerkin.

1. Lapsi kitisee ja pyörii jaloissa haluten syliin. Nostan hänet syliini. Välittömästi alkaa hyöriminen ja rimpuilu: ”en halua olla sylissä”. Mennään lattialle lelujen ääreen – lapsi ei koske leluihin vaan kiipeää minua vasten ja kitisee. Ja sama alusta.

2. Lapsi herää yöllä ja alkaa huutaa. Sylittelen, syötän, otan viereen, silitän. Lapsi huutaa, rimpuilee ja hieroo silmiään väsyneenä. Laitan hänet takaisin omaan sänkyynsä – jos hän vaikka haluaa omaa tilaa nukahtaakseen uudelleen. Huuto yltyy. Takaisin syliin, viereen, tissille… Kunnes jossakin vaiheessa väsy vie voiton ja lapsi nukahtaa. Ja äiti ei enää muista, kuinka kauan tällä kertaa valvottiin.

3. Iltapuuron aika. Beibi rakastaa puuroa eikä malttaisi odottaa, että se valmistuu ja jäähtyy. Ensimmäisten lusikallisten jälkeen hän kuitenkin päättää, että on paljon hauskempaa pyöriä syöttötuolissa, kuikuilla lattialle, syödä syöttötuolin ”turvavyön” solkea, päristellä puuro suussa, pidättää hengitystä ja läiskiä puuroa tukkaan (ja kaikkialle, minne käsi yltää). Mutta auta armias, jos äiti yrittää kertoa, että iltapalan aika on loppu. ”Wäääääääää! Mitä sä teet, mä syön vielä!!!!”

4. Kantovälineet ovat meillä korvaamaton apu. Yleensä Beibi nukahtaa (varsinkin erään tietyn neliö-) liinan kyytiin varsin helposti. Mutta mikä ihme siinä on, että nukahtamista pitää vastustella viimeiseen asti? Väsymyksestä huolimatta tyyppi heiluu, suoristelee, repii silmälasejani ja hakkaa naamaan. Kunnes ihan yhtäkkiä rauhoittuu, hiljenee ja nukahtaa niin kuin ei koskaan olisi riehunutkaan. Nämä ovat niitä liikuttavimpia hetkiä: kun vauva, joka ei enää ole ihan pikkuinen vauva, nukkuu rintakehääni vasten ja tuhisee.

5. Kun kaikki opitut tai opettelussa olevat asiat tulevat uniin. Yöunille nukahtamista odotellessa on äärettömän hyvä hetki harjoitella seisomaan nousua (jos se vaikka on unohtunut sitten viime kerran), konttaamista tai uusia jänniä äänteitä, joita suusta voi päästellä. Ja yöllä herätessä voi ensimmäisenä pompata pystyyn. Äidin vieressä nukkuessa voi treenata esteiden yli kiipeilyä tai testata, osaako edelleen repiä sukat pois jaloista.

Lohdullista on kuitenkin tietää, että tuollaisen yhdeksänkuisen maailmassa kaikki tämä on ihan normaalia, enkä minä ole tehnyt hänestä kummajaista.

Onko muilla yhtä levollisia öitä ja päiviä? :D