Apua, mihin tämä aika menee! Beibi ei ole enää mikään pikkuvauva, vaan iso vauva, joka alkaa jo osata asioita. Pari viikkoa sitten yllätin itseni katsomasta kuvaa vastasyntyneestä vauvasta miettien, että minäkin haluan tuollaisen. Hyvänen aika sentään. Voisiko joku tulla vaikka humauttamaan mua päähän, että tuo ajatus ei etene tuosta yhtään pidemmälle?!

Viime viikon tiistaina kävimme neuvolassa, kun ohjelmassa oli Beibin lääkärineuvola ja 2 kk -tarkastus sekä minun jälkitarkastukseni. Omalta osaltani totean vain, että kaikki kunnossa, ehkäisyasiat hoidossa ja alkuraskaudesta asti vaivanneeseen akneenkin apuja (toivottavasti) luvassa. Oma neuvolantätimme on lomalla, joten meitä vastassa oli toinen terkkari ja entuudestaan meille vieras lääkäri, onneksi oikein mukavia kumpikin.

Ja huhhei, miten tuo poika kasvaa! Edellisestä neuvolakäynnistä oli vain puolitoista viikkoa, ja Beibi oli siinä välissä ehtinyt kerätä melkein puoli kiloa painoa! Nyt poitsu painoi 5180 grammaa ja oli 57,5 cm pitkä. Kasvu on ollut niin hurjaa, ettei sitä ole itsekään voinut olla huomaamatta – varsinkin, kun ensimmäiset vaatteet ovat väistämättä käyneet pieniksi. Pakko myöntää, että tuntui ihan hirveän haikealta laittaa pois niitä kaikkein pienimpiä vaatteita. Niitä samoja, joihin Beibi joskus suorastaan hukkui!

Heti lääkärintarkastuksen alussa Beibi päätti näyttää kaikki parhaat taitonsa. Pissaamalla, kuinkas muutenkaan. Ensin hän melkein pissasi lääkärin päälle (tästä syystä pidän kotona aina harsoa vauvan päällä, kun hän on ilman vaippaa), ja hieman myöhemmin protestoi vaa’alle menoa pissaamalla pöydälle. Tästä huolimatta Beibi sai kovasti kehuja lääkäriltä ja terkkarilta etenkin tarkkaavaisuudestaan. He olivat myös oikein tyytyväisiä kuullessaan, että Beibi kasvaa noin hyvin pelkällä rintamaidolla ja kannustivat lapsentahtisuuteen, vaikka syötöt venyisivätkin (viime aikoina Beibi on halunnut ruokailla pitkän kaavan mukaan, jopa kaksi tuntia kerrallaan). Oli mukavaa ja rauhoittavaa kuulla, että olen toiminut tähänkin saakka ihan oikein eikä vauvaa tarvitse syöttää kellon kanssa – toisin kuin erään lastenpolin lääkärin mielestä, kun kävimme pari viikkoa Beibin syntymän jälkeen lonkkakontrollissa. Tuo lääkäri oli sitä mieltä, että en saisi syöttää Beibiä alle kahden tunnin välein, ja syöttöväli saisi mieluiten olla kolmekin tuntia, koska muuten paino nousee liikaa ja mahavaivat lisääntyvät. Onneksi en uskonut.

Edellisen kehityskatsauksen jälkeen Beibi on muuttunut ja kasvanut hurjasti. Hän hymyilee jatkuvasti ja juttelee omalla ”gyyyy”-kielellään pitkiäkin aikoja. Ihan vielä hän ei naura ääneen, mutta kuulostaa siltä ettei se kaukanakaan ole. Vauva myös viihtyy itsekseen melko pitkiäkin aikoja, jos vain on leluja tai muuta viihdykettä katseen ulottuvilla. Beibi on ehdottomasti parhaimmalla tuulella aina aamuisin (kun äitiä vielä niin kovasti väsyttäisi). Poika on yhtä hymyä ja sätkii ja huitoo minkä käsistään ja jaloistaan kykenee. Hoitopöydän yläpuolella oleva hymynaama on edelleen äärettömän hauska, mutta varsinainen hitti on ollut pari viikkoa sitten sängyn yläpuolelle hankkimamme mobile, jossa on värikkäitä eläimiä ja joka soittaa musiikkia. Sitä Beibi tuijottelee haltioissaan, ja kun musiikki loppuu, hän rääkäisee vanhemmille komennuksen, jotta tajuamme käydä vääntämässä laitteeseen lisää virtaa.

Kätensä Beibi löysi joskus pari viikkoa sitten, ja sen jälkeen nyrkki onkin mennyt melko hanakasti suuhun aina tilaisuuden tullen, ja sitä maistellaan pitkään ja hartaasti eri puolilta. Beibi kannattelee päätään varsinkin sylissä ollessaan tosi hyvin, mutta vatsallaan maatessa meinaa mennä hermo, kun ei pääse liikkumaan mihinkään suuntaan ja kiinnostava maailmakin on vähän hankalasti tuijoteltavissa. Hermostuksen aiheita nälän ja väsymyksen ohella ovatkin vaipan pukeminen (on niin mukava hillua pylly paljaana) ja näkyvyyden estyminen joko maatessa, kantorepussa tai ihan vaan sylissä väärässä asennossa. Muuten Beibi on kyllä varsin tyytyväinen vauva (ja tässä vaiheessa lienee paras koputtaa puuta…).

Kaikkein ällistyttävintä on, että Beibi on oppinut ihan oikean taidon! Meillä on lelukaari, josta kuuluu musiikkia, kun tiettyjä vipuja painaa. Sitterissä ollessaan Beibi ylettää jaloillaan potkaisemaan noita vipuja, ja muutama päivä sitten hän selvästi huomasi, miten musiikin saa soimaan. Hän potkaisi vipua, jäi kuuntelemaan musiikkia ja musiikin loputtua potkaisi uudelleen. Epäröin hiukan, että onkohan tuo nyt ihan oikeasti ymmärtänyt mitä tapahtuu, mutta sitten kun eräällä kerralla musiikki ei alkanutkaan heti ensimmäisellä potkulla soimaan ja Beibi potkaisi saman tien uudelleen (ja jäi sen jälkeen taas rauhassa kuuntelemaan), oli pakko uskoa.

Seuraava neuvola onkin vasta huhtikuussa. Silloin Beibi on jo kolme kuukautta vanha ja saa ensimmäiset rokotuspiikit. Kumpikohan itkee enemmän, Beibi vai äiti…?