Mikä päivä tänään on?

Olen ollut Beibin kanssa kahdestaan kotona nyt kahden viikon ajan. Kaksi viikkoa on aivan riittävä aika siihen, että käsitteet kuten kello, aika tai viikonpäivä menettävät merkityksensä.

Tai oikeastaan valehtelen nyt hiukan. Kyllähän minä katson kelloa – tarkistaakseni, milloin Beibi on viimeksi syönyt tai kuinka pitkät (eli lyhyet) unet Beibi tällä kertaa nukkui. Viikonpäivistäkin olen kärryillä sen verran, että muistan pakolliset menot (muistilappujen ja puhelimen kalenterin avulla) ja ymmärrän, että viikonloppu alkaa, kun miehen ei tarvitse mennä pariin päivään töihin.

Päivät ja yöt etenevät melko lailla samaa kaavaa (ja seuraava varmaan yllättää kaikki vauvojen äidit ihan totaalisesti): nukutaan – herätään – syödään – vaihdetaan vaippa – seurustellaan – nukutaan jne. Beibi ei nuku kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, joten jos haluaa noudattaa nuku, kun vauva nukkuu -ohjetta, pitää olla aika nopea. Onneksi sää on nyt jo sellainen, että vauvan uskaltaa nukuttaa ulkona – näin Beibinkin päiviin on saatu edes yhdet 1,5-2 tunnin unet. Yöllä sentään tulee yksi pidempi, noin neljän tunnin unijakso, jolloin äiskäkin ehtii varmasti nukahtaa (jos malttaa mennä ajoissa nukkumaan).

Tähän väliin on pakko ihmetellä. Beibi nukahtaa sisälle aika huonosti, havahtuu hereille herkästi ja kitisee ennen nukahtamistaan ja joskus myös sen jälkeen. Mutta mitä tapahtuu ulkona? Ehdin hädin tuskin saada pojan toppahaalarin vetoketjun kiinni, kun tyyppi on unessa (enkä nyt edes liioittele). Tunnin vaunulenkin aikana hän saattaa päästää pari pikku ynähdystä ja nukkua muuten kuin tukki. Hetki sitten jätin Beibin vaunulenkin päätteeksi ulos nukkumaan, ja samaan aikaan pihaamme ajoi traktori lumia auraamaan. Ei hiiskahdustakaan. Itkuhälyttimestä pauhaa hirveä jyrinä, mutta vauva vetää sikeitä kaikessa rauhassa. Kumma tyyppi.

Koska päivät ovat kaavamaisia ja elämä pyörii hyvin pitkälti kodin ja vaunulenkkien sisällä, arkeen voi tulla ihan uudenlaisia, pikkuruisia kohokohtia. Voi esimerkiksi luoda vaihtelua kiertämällä saman tutun vaunulenkin eri suuntaan kuin normaalisti. Tai voi viihdyttää itseään kurkkimalla sälekaihtimien raosta, kun naapuri käy postilaatikolla. Tai jännittämällä, minkälaista kakkaa sieltä vauvan vaipasta tällä kertaa löytyy. Joo, tiedän. Tähän mennessä jännittävimpiä hetkiä ovat olleet kauppareissut isoon markettiin koko perheen voimin. Mieskin nauroi, että kyllä äidillä on nyt jännää, kun pääsee käymään ihan Prismassa (meidän kylällä on vain sellaisia tavallisia ruokakauppoja).

Minun luonteelleni tällainen pienissä ympyröissä pyörivä elämä on toisaalta aika raskasta. Alan jo nyt kaivata sosiaalisia kontakteja, juttukaveria ja tuttuja ihmisiä. Ehkä tähän vielä tottuu, mutta on vähän tylsää ja rankkaakin olla lähinnä omissa oloissaan vauvan kanssa ja miettiä esimerkiksi, millaisia hölmöjä ja hassuja juttuja työpaikalla parhaillaan kerrotaan. Vauvakin on vielä niin pieni, ettei sen kanssa uskalla vielä ihan minne tahansa lähteä vierailulle (eikä varsinkaan meikäläisen työpaikalle, joka on ihan varmasti hillitön pöpöpesäke). On vähän kuin joku tietty osa minusta olisi napsautettu off-asentoon tai mennyt talviunille vauvan tultua (tai oikeastaan jo hieman aiemmin). Täytyy toivoa, että se käynnistyy taas, kun mennään kohti kevättä ja Beibikin hiukan kasvaa – muuten tästä vuodesta tulee pitkä.

Yritän siis toistaiseksi nauttia tästä kuplasta, jota lapsivuodeajaksikin kai kutsutaan, unohtaa viikonpäivät, nuuhkia vauvaa ja ihmetellä jokaista uutta ilmettä ja liikettä, joita hän oppii. Pitää ehkä vain antaa itselleen lupa heittäytyä eikä odottaakaan elämän olevan mitään muuta kuin kakkavaippoja, liivinsuojia ja satunnaisia Prisma-reissuja. Koska onhan tämä omalla tavallaan aika mahtavaa.

Suhteet Oma elämä Lapset Vanhemmuus

Lastenvalvojalla

Koska olemme miehen kanssa tällainen susipari, Beibillä on toistaiseksi vain yksi virallinen vanhempi, minä. Jotta miehestä saadaan isä ja lapselle kaksi vanhempaa, meidän piti käydä paikallisen lastenvalvojan juttusilla. Käynnin tarkoituksena oli siis isyyden tunnustaminen ja yhteishuoltajuudesta sopiminen. Vuoden alussa voimaan tulleen lain mukaan isyyden tunnustaminen onnistuu nykyään neuvolassa jo ennen lapsen syntymää. Meillekin oli se käynti varattuna, mutta kuinka ollakaan, Beibi päätti syntyä juuri sinä päivänä. Näin ollen meidän piti mennä ns. vanhan kaavan mukaan. Olin kuullut juttuja piinaavista kysymyksistä, joihin tuollaisella käynnillä mahdollisesti joutuu vastaamaan, ja miehen kanssa hieman naureskelimme etukäteen, että onkohan tämä nyt ihan varma juttu – olemmehan olleet yhdessä vasta rapiat 12 vuotta.

Todellisuudessa keikka oli todella helppo. Jo puhelimessa aikaa varatessani annoin miehen henkilötiedot lastenvalvojalle, ja hän oli tehnyt meille paperit valmiiksi. Nainen selitti lyhyesti, mitä isyyden vahvistaminen ja yhteishuoltajuus käytännössä tarkoittaa (mm. lapsen perintöoikeus molempiin vanhempiin, mahdollisuus saada isän sukunimi, kummankin vanhemman oikeus saada viranomaisilta lasta koskevia tietoja jne.), laitoimme nimet muutamiin papereihin ja se oli siinä. Aikaa meni noin vartti, eikä yhtään kiusallista kysymystä tullut. Beibikin käyttäytyi esimerkillisesti koko toimituksen ajan. Lastenvalvoja harmitteli lopussa, että työn mukavin ja ihanin osuus jää pois, kun isyysasiat siirtyvät neuvolan hoidettaviksi – muuten työhön kuuluu lähinnä ikäviä asioita, kuten eroihin liittyviä huoltajuusselvittelyitä.

Vaikka isyyden tunnustaminen olisi ehkä näennäisesti ollut helpompaa neuvolassa muiden käyntien yhteydessä, tässä vanhassa systeemissä on se hyvä puoli, että se on nopeampi. Me saamme isyyden vahvistuksen luultavasti jo ensi viikolla (nämä asiat ovat maistraateissa kuulemma tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä ja ne on otettava käsittelyyn parissa päivässä), ilman ns. perumisaikaa. Neuvolan kautta tehtävissä tunnustamisissa paperityöt hoidetaan ennen lapsen syntymää, mutta syntymästä alkaa vielä 30 päivän jakso, jonka aikana isyyden voi perua eikä isyyttä vahvisteta ennen kuin tuo aika on kulunut. Käytännössä suurta eroa ei kuitenkaan taida olla: Beibi on suunnilleen kuukauden ikäinen, kun isyys vahvistetaan.

Nyt, kun virallinen osuus on hoidettu ja Beibillä on kohta lupa ottaa isänsä sukunimi, voimme alkaa suunnitella ristiäisiä. Kuulumme miehen kanssa kumpikin kirkkoon ja Beibikin kastetaan, vaikka mitään aktiivisia seurakunnan jäseniä emme olekaan. Helmikuun lopussa Beibi saa nimen – toivottavasti. Tällä hetkellä suurin dilemma on nimittäin se, mistä saadaan kaksi ev.lut. seurakuntaan kuuluvaa, konfirmoitua henkilöä kummeiksi. Ja mielellään tietysti sellaisia henkilöitä, jotka ovat meille jollakin tavalla läheisiä. Lähipiirissä on yhä enemmän kirkosta eronneita tai johonkin muuhun seurakuntaan kuuluvia ihmisiä, jotka eivät siis meidän seurakuntamme silmissä kelpaa kummeiksi. Tällä hetkellä meillä on tiedossa yksi varma kummi. Toista joudutaan hieman miettimään, mutta eiköhän tämäkin tilanne ratkea lopulta jollakin tavalla.

 

Millaisiin kysymyksiin te olette törmänneet lastenvalvojalla asioidessanne? Onko joltakin joskus kysytty jotain hämmentävää vai ovatko ne jutut pelkkää legendaa?

Perhe Lapset Vanhemmuus