Olen ollut Beibin kanssa kahdestaan kotona nyt kahden viikon ajan. Kaksi viikkoa on aivan riittävä aika siihen, että käsitteet kuten kello, aika tai viikonpäivä menettävät merkityksensä.

Tai oikeastaan valehtelen nyt hiukan. Kyllähän minä katson kelloa – tarkistaakseni, milloin Beibi on viimeksi syönyt tai kuinka pitkät (eli lyhyet) unet Beibi tällä kertaa nukkui. Viikonpäivistäkin olen kärryillä sen verran, että muistan pakolliset menot (muistilappujen ja puhelimen kalenterin avulla) ja ymmärrän, että viikonloppu alkaa, kun miehen ei tarvitse mennä pariin päivään töihin.

Päivät ja yöt etenevät melko lailla samaa kaavaa (ja seuraava varmaan yllättää kaikki vauvojen äidit ihan totaalisesti): nukutaan – herätään – syödään – vaihdetaan vaippa – seurustellaan – nukutaan jne. Beibi ei nuku kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, joten jos haluaa noudattaa nuku, kun vauva nukkuu -ohjetta, pitää olla aika nopea. Onneksi sää on nyt jo sellainen, että vauvan uskaltaa nukuttaa ulkona – näin Beibinkin päiviin on saatu edes yhdet 1,5-2 tunnin unet. Yöllä sentään tulee yksi pidempi, noin neljän tunnin unijakso, jolloin äiskäkin ehtii varmasti nukahtaa (jos malttaa mennä ajoissa nukkumaan).

Tähän väliin on pakko ihmetellä. Beibi nukahtaa sisälle aika huonosti, havahtuu hereille herkästi ja kitisee ennen nukahtamistaan ja joskus myös sen jälkeen. Mutta mitä tapahtuu ulkona? Ehdin hädin tuskin saada pojan toppahaalarin vetoketjun kiinni, kun tyyppi on unessa (enkä nyt edes liioittele). Tunnin vaunulenkin aikana hän saattaa päästää pari pikku ynähdystä ja nukkua muuten kuin tukki. Hetki sitten jätin Beibin vaunulenkin päätteeksi ulos nukkumaan, ja samaan aikaan pihaamme ajoi traktori lumia auraamaan. Ei hiiskahdustakaan. Itkuhälyttimestä pauhaa hirveä jyrinä, mutta vauva vetää sikeitä kaikessa rauhassa. Kumma tyyppi.

Koska päivät ovat kaavamaisia ja elämä pyörii hyvin pitkälti kodin ja vaunulenkkien sisällä, arkeen voi tulla ihan uudenlaisia, pikkuruisia kohokohtia. Voi esimerkiksi luoda vaihtelua kiertämällä saman tutun vaunulenkin eri suuntaan kuin normaalisti. Tai voi viihdyttää itseään kurkkimalla sälekaihtimien raosta, kun naapuri käy postilaatikolla. Tai jännittämällä, minkälaista kakkaa sieltä vauvan vaipasta tällä kertaa löytyy. Joo, tiedän. Tähän mennessä jännittävimpiä hetkiä ovat olleet kauppareissut isoon markettiin koko perheen voimin. Mieskin nauroi, että kyllä äidillä on nyt jännää, kun pääsee käymään ihan Prismassa (meidän kylällä on vain sellaisia tavallisia ruokakauppoja).

Minun luonteelleni tällainen pienissä ympyröissä pyörivä elämä on toisaalta aika raskasta. Alan jo nyt kaivata sosiaalisia kontakteja, juttukaveria ja tuttuja ihmisiä. Ehkä tähän vielä tottuu, mutta on vähän tylsää ja rankkaakin olla lähinnä omissa oloissaan vauvan kanssa ja miettiä esimerkiksi, millaisia hölmöjä ja hassuja juttuja työpaikalla parhaillaan kerrotaan. Vauvakin on vielä niin pieni, ettei sen kanssa uskalla vielä ihan minne tahansa lähteä vierailulle (eikä varsinkaan meikäläisen työpaikalle, joka on ihan varmasti hillitön pöpöpesäke). On vähän kuin joku tietty osa minusta olisi napsautettu off-asentoon tai mennyt talviunille vauvan tultua (tai oikeastaan jo hieman aiemmin). Täytyy toivoa, että se käynnistyy taas, kun mennään kohti kevättä ja Beibikin hiukan kasvaa – muuten tästä vuodesta tulee pitkä.

Yritän siis toistaiseksi nauttia tästä kuplasta, jota lapsivuodeajaksikin kai kutsutaan, unohtaa viikonpäivät, nuuhkia vauvaa ja ihmetellä jokaista uutta ilmettä ja liikettä, joita hän oppii. Pitää ehkä vain antaa itselleen lupa heittäytyä eikä odottaakaan elämän olevan mitään muuta kuin kakkavaippoja, liivinsuojia ja satunnaisia Prisma-reissuja. Koska onhan tämä omalla tavallaan aika mahtavaa.