Täytyy olla tyytyväinen, että selvisimme melkein 10 kuukautta, ennen kuin Beibi nappasi ensimmäisen flunssapöpönsä. Viime päivien jälkeen olen todella tyytyväinen, sillä ei muuten ollut nytkään mikään pikku tauti.

Viime viikonloppuna Beibi tuli yhtäkkiä tosi räkäiseksi. Niistin useamman kerran hänen nenäänsä (onneksi oli Nenä-Friida olemassa jo valmiiksi), mutta silti raukka hengitti lähinnä suun kautta. Pian tukkoisuus eteni hengitysteihin, ja pikku potilaan hengitys muuttui pihiseväksi, vinkuvaksi ja rohisevaksi. Öisin nukuttiin pätkissä, ja välillä herättiin sylittelemään pystyasennossa, koska silloin oli selvästi helpompi hengittää. Kuume pysytteli 38:n pinnassa Panadolista huolimatta. Maanantaiaamuna kävimme lääkärissä, joka määräsi Ventolinea avaamaan tukkeutuneita hengitysteitä. Mukaan saatiin varsin katu-uskottavan kokoinen maski, jonka avulla lääkettä voi vauvalle antaa (koska eihän pikkuihmiset vielä ymmärrä, jos sanotaan: ”vedä syvään henkeä ja pidätä hengitystä sitten vähän aikaa”).

Kuten arvata saattaa, Ventolinen antaminen tuollaiselle voimakastahtoiselle kymppikuiselle ei ole mikään helpoin homma. Siihen tarvitaan kaksi aikuista: mies pitelee Beibiä tiukasti sylissä ja minä annan lääkkeen. Kirsikkana kakun päälle sitä maskia pitäisi pitää kasvoilla vähintään viiden sisäänhengityksen ajan, jotta lääke ehtii kulkeutua keuhkoputkiin. Ongelmaksi muodostuu tässä kohtaa raivokkaalla itkulla protestoiva lapsi, joka ei tietenkään hengitä normaalisti, vaan ”pidättää hengitystä” itkiessään. Kukaan ei varmaan ylläty, jos kerron, että tällä hetkellä Beibi aloittaa vaikeroinnin jo nähdessään lääkehärvelit.

Maanantai oli ehdottomasti pahin päivä. Lääkitsemisestä huolimatta Beibin vointi huononi koko ajan entisestään. Hän ei jaksanut enää leikkiä eikä jutella, ja kuumetta oli edelleen. Onneksi ruoka maistui melko hyvin. Minä keskityin nesteyttämään vauvaa imettämällä joka välissä. Illalla aloimme jo miettiä, pitäisikö lähteä päivystykseen, sillä Beibi hengitti vaikeasti ja lyhyin hengenvedoin. Istuimme sohvalla ja hän nukahti rintaani vasten, mitä ei ole tapahtunut ainakaan puoleen vuoteen. Ensimmäistä kertaa minulle tuli ihan todella huoli ja pelko lapsen hyvinvoinnin puolesta. On ihan kamalaa seurata vierestä, kun näkee, että toinen on tosi kipeä eikä ole ollenkaan oma itsensä. Nukahtaminen oli kuitenkin se syy, miksi jäimme lopulta kotiin. Ja Beibi nukkui 12 tuntia heräämättä välissä kunnolla lainkaan (puoliväkisin imetin kuitenkin tasaisin väliajoin), ja aamulla vointi oli jo paljon parempi. Siitä alkoi onneksi toipuminen, eikä meidän tarvinnut enää lähteä uudelleen lääkäriin (ajattelin kyllä käydä tarkistuttamassa korvat jossakin vaiheessa, varmuuden vuoksi).

Tämä viikko on siis toivuttu rauhassa kotona, emmekä ole päässeet edes nauttimaan ihanan talvisesta säästä, kun en ole uskaltanut vielä viedä Beibiä ulos. Hengitys rohisee edelleen jonkin verran ja yskä on välillä aika hurjan kuuloinen, mutta lapsi on virkeä, leikkii ja nauraa tavalliseen tapaan. Ehkä huomenna uskaltaudumme jo ulos. 🙂

Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että Beibi oppii puhumaan ennen kuin hän oppii kävelemään. Tällä hetkellä meno on kummallakin osa-alueella varsin vilkasta: hän ottaa askelia tukea vasten ja oppii joka päivä uusia äänteitä, jotka muistuttavat enemmän ja enemmän keskustelunomaista puhetta.

Haluaisin ajatella olevani tiettyjä kiintymysvanhemmuuden periaatteita noudattava äiti, joka ei esimerkiksi viljele ei-sanaa turhaan. Ilmeisesti tässä periaatteessa on menty hiukan metsään. Tai no, tiedän kyllä miten: sähkölaitteista ja johdoista kiinnostunutta vauvaa on useampaan otteeseen komennettu tiukasti ”EI!”. (Toki olen myös selittänyt lapselle, miksi ei, mutta eihän noin pieni jaksa sellaisia vielä kuunnella – saati että ymmärtäisi, mitä sanotaan.)

Asioilla on seurauksensa. Eilisestä alkaen Beibi on nimittäin hokenut pontevasti ”ei” samalla päätään pudistellen. Ja osannut jopa käyttää sitä ilmeisen sopivissa asiayhteyksissä, kuten päiväuniaikaan kun ei tahdo jäädä pinnasänkyyn tai ulos lähdettäessä, kun ulkovaatteiden pukeminen ei huvita.

En tiedä, mitä ajatella. Sehän sanoi oikean sanan! Ja toisaalta: tervetuloa paska äiti -fiilis. Olenko nyt lastaan alistava, turhasta komentava natsimutsi, joka on tuhonnut lapsensa itsetunnon ja henkisen kehityksen? Ja kaikkein tärkeimpänä: mitä kirjoitetaan vauvakirjaan ekan sanan kohdalle? Selkeä ’ei’ vai vähemmän selkeä ’ätti’ tai ’äitä’??