Mies ja raskaus

Kuten arvata saattaa, minä ja mieheni olemme suhtautuneet raskauteen hieman eri tavoin, vaikka kummallekin tämä on älyttömän ihana ja iloinen asia. Minulle tämä kaikki on tietysti noin tuhat kertaa konkreettisempaa kuin miehelle, sillä tunnen lapsen liikkeet ja koen kehoni muutokset itse, kun taas mies joutuu seuraamaan kaikkea vähän niin kuin sivusta. On kaiketi aivan normaalia, että miehille raskaus pysyttelee melko etäisenä ja vieraana asiana melko pitkäänkin juuri siksi, että he eivät ole samalla tavalla osallisina sikiön kehityksessä kuin tulevat äidit. Kuulemani mukaan on aika yleistä, että raskaana olevat naiset miettivät, eikö tuo nyt jo tajua tulevansa pian isäksi. Aikaisemmissa postauksissa olen toisinaan sivunnut aihetta, mutta kyllähän tuleva isä ansaitsee edes yhden kerran olla pääpuheenaiheena.

Kun raskaus kävi ilmi, miehen ensimmäinen kommentti oli: ”No ohhoh”. Onneksi se sentään oli positiivinen ohhoh eikä sellainen paniikki-ohhoh. Tiedän, että mies oli jo pitkään miettinyt perheen perustamista, mutta halusi elämämme olevan edes jollakin tavalla tasapainossa ennen kuin lapsi saa tulla. Tämä tarkoitti sitä, että molemmilla, tai edes hänellä, pitää olla töitä. Toimeentulo pitää olla turvattu, jos aiomme hankkia elätettäväksemme ihan oikean ihmisen. Kun miehen työttömyys päättyi, aika pian hän myös totesi ajan olevan kypsä lapselle.

Alkuraskaudessa koko vauva-ajatus tuntui vielä minustakin todella kaukaiselta. Miehelle se varmasti oli vielä kaukaisempi, kun mitään näkyviä merkkejä vauvan odotuksesta ei vielä ollut. Ensimmäinen ultra oli jotain aika hienoa, ja käynnin jälkeen mies lähetteli ylpeänä kuvia pienestä, mutta jo kovasti ihmisen näköisestä vauvan alusta perheelleen saatetekstillä ”Baby on board”. Minusta tämä oli jotenkin äärimmäisen hellyyttävää, etenkin kun mieheni ei varsinaisesti ole mitään tunteistaan puhuvaa tyyppiä. Jo tuosta ensimmäisestä ultrasta lähtien mies on meillä muutenkin ollut se, joka on jaksanut tuijotella ultrakuvia vaikka kuinka pitkään – ehkä juuri siksi, että ne parhaiten konkretisoivat vauvan olevan todella tulossa.

Miehen suhtautuminen vatsaani (tai vauvaan siellä sisällä) on hauskasti muuttunut raskauden edetessä. Alussa hän oli jopa vainoharhaisen tarkka siitä, että vatsaa ei saanut painaa mikään tai kukaan. En olisi esimerkiksi saanut tunnustella vauvaa varovaisesti painellen: miehen mielestä aiheutin lapselle vähintään aivovamman. Jossakin vaiheessa hän kuitenkin rauhoittui ja ymmärsi, että ei se vauva ihan pienestä rikki mene. Kun vauva alkoi liikkua, mieskin tunnusteli välillä mielellään, miltä potkut tuntuvat. Ihan jokaisesta kokeile!-kehotuksestani hän ei kuitenkaan ole jaksanut enää innostua – vanha juttuhan se jo onkin. 😉 Viimeisellä kolmanneksella mies on lähinnä taputtanut vatsaani joskus ohimennen tai esittänyt jonkun nerokkaan kommentin (yleensä tyyliin ”sulla on aika iso maha”). Useimmiten olen huomannut hänen vain katselevan vatsaani – siellä se kasvaa.

Mieheni ei ole lainkaan sitä tyyppiä, joka pussailee mahaa tai juttelee pitkiä aikoja vauvalle mahan läpi. Eikä minua haittaa – päinvastoin, minustakin sellainen tuntuisi jotenkin vieraalta. Toki joskus esimerkiksi sohvalla köllötellessämme mies saattaa silitellä vatsaani tai tunnustella varovasti vauvaa, mutta mitään tarinankerronta- tai vatsanhellimishommia ei ole harrastettu. Ennemminkin meillä ollaan menty sillä linjalla, että jos iskällä on tärkeää asiaa, se huutaa asiansa Beibille äidin suun kautta. Kertonee jotain meidän kehitystasosta ja huumorintajusta…

Miehen asennoituminen vauvan tuloon on jonkinlainen epämääräinen sekoitus jännitystä, odotusta, paniikkia ja uteliaisuutta. Mies itse väittää, että synnytyksen alkaminen ei jännitä lainkaan, mutta luulenpa että kaikki muu jännittää sitten senkin edestä. Toisaalta mies heittää läppää Beibin tulevasta jalkapalloilijan urasta ja siitä, että kyllä hänen lapsensa haluaa syntyä sellaisena päivänä, että ehtii katsomaan junnulätkän finaalia (ei näytä pitävän paikkaansa). Ja sitten taas toisaalta hän tuntuu kovasti pohtivan sitä, millaista vauvan kanssa eläminen ja oleminen on. Varsinkin nyt synnytyksen ollessa aivan käsillä (toivottavasti) olen saanut lähes päivittäin vastailla erilaisiin raskauteen, vauvaan ja synnytykseen liittyviin kysymyksiin. Vaikka mies väittää, että hänen ei ole tarpeen lukea mitään opaskirjoja ennen synnytystä, rivien välistä olen lukenut, että google on käynyt kuumana muutamia kertoja. Täysin selväksi on kuitenkin käynyt, että mies odottaa Beibin syntymää jo hirveän paljon. Ja se on aika hyvä juttu se.

Pikku paniikki ja uteliaisuus ovat oikeastaan yhteisiä fiiliksiä sekä minulle että miehelle. Viimeksi eilen puhuttiin, kuinka epätodelliselta tuntuu, että tänne muuttaa ihan kohta ihan oikea ihminen. Ihminen, joka on meidän vastuulla ja joka asuu meidän kanssa varmaan seuraavat 18 vuotta. Eikä sille voi sanoa että lähe meneen! 😀 Toisaalta odotamme jo kovasti, että pääsemme tapaamaan tämän pikkutyypin ja näkemään, millainen kaveri hän oikein onkaan. Nyt sen pikkutyypin pitäisi enää itse tajuta, että häntä odotetaan ja tuolla mahassa ei voi majailla loputtomiin.

Sellainen on minun mieheni. Hyvä isä tuosta vielä saadaan.

 

P.S. Väliaikatietona mainittakoon, että synnytyksen alkamista odotellaan jo kuumeisesti. Ylihuomenna tulee aika yliaikakontrolliin jonnekin ensi viikolle, mutta toivottavasti sinne asti ei tarvitse mennä. Limatulppa irtosi eilen ja supistuksiin on tullut aavistus lisää napakkuutta, mutta eivät ne vielä kivuliaita ole. Katsellaan, miten kauan tässä vielä kärvistellään. Tänään raskauskalenteri näyttää 40+2.

Perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Joko joko?

Laskettu aika on huomenna. Se odotettu päivämäärä, 3. tammikuuta, koittaa reilun tunnin päästä. Ja Beibi pysyttelee visusti yksiössään.

Tähän mennessä olen saanut puhelun tai viestin nopeasti laskettuna ainakin viideltä eri ihmiseltä. Aiheena on tietysti – mikäs muukaan – kuin ”joko?”. Kyselyt aloitti isäni, joka ymmärrettävästi on ihan vähän täpinöissään tästä ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Sen jälkeen kyselyitä on tullut kummitädiltä, siskolta, työkavereilta… Kaikki onneksi ihmisiä, joiden kanssa olen muutenkin enemmän tai vähemmän ollut yhteydessä raskauden aikana. Kaukaisemmista tuttavista harva varmaan edes tietää minun olevan raskaana, sillä en ole mainostanut asiaa esim. somessa juuri lainkaan (paitsi tietysti täällä, mutta eihän täällä kukaan edes tunne minua, hähää). Ja niillä tutuilla, jotka raskaudesta tietävät, ei taida olla mitään käryä siitä, milloin vauvan pitäisi syntyä.

Vielä muutama päivä sitten olin itsekin aivan rauhallisin mielin ja ajattelin, että mikäs kiire tässä on. Vauva kyllä syntyy sitten kun sen aika on. Noh, se aika voisi olla esim. vaikka nyt heti! Koska olen suunnittelijaluonne ja rakastan täsmällisyyttä, Beibi voisi minun mielestäni olla äidilleen mieliksi ja syntyä sinä päivänä, joka neuvolakorttiin on merkitty. Tai ainakaan sen ei kannata toimia isänsä tavoin ja jättää kaikki asiat (kuten esim. syntyminen) viime tippaan, koska hyvinhän tässä vielä ehtii.

Vuoden vaihtumisesta saakka olen kuulostellut erilaisia oireita. Ja tietysti myös tulkitsen kaikki tavallisetkin vaivat merkiksi lähestyvästä synnytyksestä. Supistukset ovat edelleen kivuttomia, mutta niitä tulee jatkuvasti. Huono asento – supistus. Pitkään samassa asennossa oleminen – supistus. Pissahätä – supistus. Vessassa käyminen – supistus. Ja niin edelleen. Viime yönä sain riesakseni hirvittävän päänsäryn, ja vasta 1g parasetamolia vei kivun sillä tavalla pois, että sain nukutuksi. Tietenkin laitoin googlen laulamaan ja sain vastaukseksi, että joo-o, aika monella on ollut päänsärkyä ennen synnytyksen alkamista. Särkylääkkeestä huolimatta tunsin kuitenkin jomottelua alavatsalla, joten olisi kyllä kiva tietää, miltä se olisi tuntunut ilman särkylääkkeitä.

Beibikin on ollut pari päivää tavallista rauhallisempi; lähteestä riippuen vauvat kuulemma joko rauhoittuvat tai riehaantuvat ennen syntymäänsä. Tänäänkin piti ihan oikeasti laskeskella liikkeitä. Sain tarvittavat kymmenen liikahdusta jo puolessa tunnissa (tökkimistä ja mahan heiluttelua apuna käyttäen), mutta meidän Beibi on normaalisti melkoinen myllääjä. Toisaalta hän tykkää nykyään myllätä erityisesti yöllä, joten ehkä niitä liikkeitä on turha odottaakaan enempää näin tavallisten ihmisten valveillaoloaikaan.

Tietysti netti on täynnä kertomuksia erilaisista häätökeinoista. Näihin en kyllä usko, mutta ajan kuluksi niitäkin voi kokeilla. Petihommat ovat edelleen meillä varsin out, mutta tänäänkin on käyty kävelyllä, saunottu, syöty mausteista ruokaa ja yritetty rentoutua (paino sanalla yritetty, koska tulipa katsottua nuorten lätkämatsia telkkarista ja voin kertoa, että saatoin olla ihan vähäsen jännittynyt…). Siivous on vielä testaamatta – lattiat näyttävät olevan sopivasti imuroinnin tarpeessa. Tai sitten yritän keksiä tuleville päiville mahdollisimman paljon sellaista tekemistä, että vauva ei missään nimessä saisi vielä syntyä. Jos kaveri on yhtään niin veemäinen luonne kuin vanhempansa, hän ajoittaa saapumisensa juuri surkeimmalle mahdolliselle hetkelle. Ja sitten Suomen lätkäpojat pääsevät loppuotteluun ja meillä käy näin:

https://youtube.com/watch?v=_zcLnsivOgY

 

Perhe Raskaus ja synnytys