Kuten arvata saattaa, minä ja mieheni olemme suhtautuneet raskauteen hieman eri tavoin, vaikka kummallekin tämä on älyttömän ihana ja iloinen asia. Minulle tämä kaikki on tietysti noin tuhat kertaa konkreettisempaa kuin miehelle, sillä tunnen lapsen liikkeet ja koen kehoni muutokset itse, kun taas mies joutuu seuraamaan kaikkea vähän niin kuin sivusta. On kaiketi aivan normaalia, että miehille raskaus pysyttelee melko etäisenä ja vieraana asiana melko pitkäänkin juuri siksi, että he eivät ole samalla tavalla osallisina sikiön kehityksessä kuin tulevat äidit. Kuulemani mukaan on aika yleistä, että raskaana olevat naiset miettivät, eikö tuo nyt jo tajua tulevansa pian isäksi. Aikaisemmissa postauksissa olen toisinaan sivunnut aihetta, mutta kyllähän tuleva isä ansaitsee edes yhden kerran olla pääpuheenaiheena.

Kun raskaus kävi ilmi, miehen ensimmäinen kommentti oli: ”No ohhoh”. Onneksi se sentään oli positiivinen ohhoh eikä sellainen paniikki-ohhoh. Tiedän, että mies oli jo pitkään miettinyt perheen perustamista, mutta halusi elämämme olevan edes jollakin tavalla tasapainossa ennen kuin lapsi saa tulla. Tämä tarkoitti sitä, että molemmilla, tai edes hänellä, pitää olla töitä. Toimeentulo pitää olla turvattu, jos aiomme hankkia elätettäväksemme ihan oikean ihmisen. Kun miehen työttömyys päättyi, aika pian hän myös totesi ajan olevan kypsä lapselle.

Alkuraskaudessa koko vauva-ajatus tuntui vielä minustakin todella kaukaiselta. Miehelle se varmasti oli vielä kaukaisempi, kun mitään näkyviä merkkejä vauvan odotuksesta ei vielä ollut. Ensimmäinen ultra oli jotain aika hienoa, ja käynnin jälkeen mies lähetteli ylpeänä kuvia pienestä, mutta jo kovasti ihmisen näköisestä vauvan alusta perheelleen saatetekstillä ”Baby on board”. Minusta tämä oli jotenkin äärimmäisen hellyyttävää, etenkin kun mieheni ei varsinaisesti ole mitään tunteistaan puhuvaa tyyppiä. Jo tuosta ensimmäisestä ultrasta lähtien mies on meillä muutenkin ollut se, joka on jaksanut tuijotella ultrakuvia vaikka kuinka pitkään – ehkä juuri siksi, että ne parhaiten konkretisoivat vauvan olevan todella tulossa.

Miehen suhtautuminen vatsaani (tai vauvaan siellä sisällä) on hauskasti muuttunut raskauden edetessä. Alussa hän oli jopa vainoharhaisen tarkka siitä, että vatsaa ei saanut painaa mikään tai kukaan. En olisi esimerkiksi saanut tunnustella vauvaa varovaisesti painellen: miehen mielestä aiheutin lapselle vähintään aivovamman. Jossakin vaiheessa hän kuitenkin rauhoittui ja ymmärsi, että ei se vauva ihan pienestä rikki mene. Kun vauva alkoi liikkua, mieskin tunnusteli välillä mielellään, miltä potkut tuntuvat. Ihan jokaisesta kokeile!-kehotuksestani hän ei kuitenkaan ole jaksanut enää innostua – vanha juttuhan se jo onkin. 😉 Viimeisellä kolmanneksella mies on lähinnä taputtanut vatsaani joskus ohimennen tai esittänyt jonkun nerokkaan kommentin (yleensä tyyliin ”sulla on aika iso maha”). Useimmiten olen huomannut hänen vain katselevan vatsaani – siellä se kasvaa.

Mieheni ei ole lainkaan sitä tyyppiä, joka pussailee mahaa tai juttelee pitkiä aikoja vauvalle mahan läpi. Eikä minua haittaa – päinvastoin, minustakin sellainen tuntuisi jotenkin vieraalta. Toki joskus esimerkiksi sohvalla köllötellessämme mies saattaa silitellä vatsaani tai tunnustella varovasti vauvaa, mutta mitään tarinankerronta- tai vatsanhellimishommia ei ole harrastettu. Ennemminkin meillä ollaan menty sillä linjalla, että jos iskällä on tärkeää asiaa, se huutaa asiansa Beibille äidin suun kautta. Kertonee jotain meidän kehitystasosta ja huumorintajusta…

Miehen asennoituminen vauvan tuloon on jonkinlainen epämääräinen sekoitus jännitystä, odotusta, paniikkia ja uteliaisuutta. Mies itse väittää, että synnytyksen alkaminen ei jännitä lainkaan, mutta luulenpa että kaikki muu jännittää sitten senkin edestä. Toisaalta mies heittää läppää Beibin tulevasta jalkapalloilijan urasta ja siitä, että kyllä hänen lapsensa haluaa syntyä sellaisena päivänä, että ehtii katsomaan junnulätkän finaalia (ei näytä pitävän paikkaansa). Ja sitten taas toisaalta hän tuntuu kovasti pohtivan sitä, millaista vauvan kanssa eläminen ja oleminen on. Varsinkin nyt synnytyksen ollessa aivan käsillä (toivottavasti) olen saanut lähes päivittäin vastailla erilaisiin raskauteen, vauvaan ja synnytykseen liittyviin kysymyksiin. Vaikka mies väittää, että hänen ei ole tarpeen lukea mitään opaskirjoja ennen synnytystä, rivien välistä olen lukenut, että google on käynyt kuumana muutamia kertoja. Täysin selväksi on kuitenkin käynyt, että mies odottaa Beibin syntymää jo hirveän paljon. Ja se on aika hyvä juttu se.

Pikku paniikki ja uteliaisuus ovat oikeastaan yhteisiä fiiliksiä sekä minulle että miehelle. Viimeksi eilen puhuttiin, kuinka epätodelliselta tuntuu, että tänne muuttaa ihan kohta ihan oikea ihminen. Ihminen, joka on meidän vastuulla ja joka asuu meidän kanssa varmaan seuraavat 18 vuotta. Eikä sille voi sanoa että lähe meneen! 😀 Toisaalta odotamme jo kovasti, että pääsemme tapaamaan tämän pikkutyypin ja näkemään, millainen kaveri hän oikein onkaan. Nyt sen pikkutyypin pitäisi enää itse tajuta, että häntä odotetaan ja tuolla mahassa ei voi majailla loputtomiin.

Sellainen on minun mieheni. Hyvä isä tuosta vielä saadaan.

P.S. Väliaikatietona mainittakoon, että synnytyksen alkamista odotellaan jo kuumeisesti. Ylihuomenna tulee aika yliaikakontrolliin jonnekin ensi viikolle, mutta toivottavasti sinne asti ei tarvitse mennä. Limatulppa irtosi eilen ja supistuksiin on tullut aavistus lisää napakkuutta, mutta eivät ne vielä kivuliaita ole. Katsellaan, miten kauan tässä vielä kärvistellään. Tänään raskauskalenteri näyttää 40+2.