Aamukamman katoamistemppu
Pari päivää sitten pohdiskelin, miltä pian alkava äitiysloma oikein tuntuu ja mitä kaikkea silloin aion tehdä. Noh, asioillahan on tapana mennä juuri niin kuin ei ole suunnitellut, ja siksipä minunkin aamukampani yllättäen räjähti kerralla palasiksi.
Päätin varata itselleni lääkäriajan viime viikonloppuna ja alkuviikosta napakoituneiden supistusten vuoksi – ihan kaiken varalta, jotta lääkäri voisi sanoa, että ei ole mitään hätää ja voin jatkaa töissä huoletta loppuun asti. Toisin kävi. Lääkäri huomasi, että kohdunkaula on lyhentynyt neljästä sentistä vajaaseen kolmeen senttiin ja kohdunsuu on siirtynyt kaukaa takaa melko eteen. Kiinni se onneksi vielä oli, mutta sen verran muutoksia on tapahtunut, että lääkäri käski jäämään kotiin lepäilemään. Ylitunnollisena ihmisenä olin kuitenkin loppupäivän vielä töissä, ja tänään kävin vielä hoitamassa loput järjestelyt sijaista varten kuntoon. Mutta töihin en siis tämän jälkeen enää mene ennen kuin lapsi aloittaa päivähoidossa. Jaiks!
Tällainen äkillinen poisjäänti on kaltaiselleni suunnittelijaluonteelle ihan hirveä tilanne. Olin tarkkaan miettinyt, mitä kaikkea ehdin ennen äitiysloman alkua vielä tehdä. Työpisteeni oli kuin pommin jäljiltä, koska aikaa siivoamiseen oli vielä reilusti. Eikä mitään tietenkään kannata siivota pois ennen kuin on varmaa, ettei sitä enää tarvita. Töissä tarvittavia materiaaleja sisältävät kansiot olivat hyrskynmyrskyn eivätkä kovinkaan loogisesti järjesteltyjä, sillä minulla piti olla reilusti aikaa laittaa ne järjestykseen. Tänään sitten heittelin lähes paniikinomaisesti kaiken tarpeettoman roskiin ja tarpeellisen kaappeihin ja laatikoihin. Ne mapit ovat kuitenkin edelleen epäjärjestyksessä ja sellaisiksi ne jäävätkin. Täytyy toivoa, että sijaiseni osaa kuitenkin nähdä epäloogisuuden yli ja löytää tarvitsemansa.
Toisaalta tilanteessa on puolensa. En ehtinyt stressata poisjääntiä viikkotolkulla, en ehtinyt kerätä liikutusta ja haikeutta ennen lähtöä kovinkaan pitkään (vaikka vähän olikin surullinen fiilis tänään) enkä ehtinyt kerätä paineita tai tehtävälistaa siitä, mitä kaikkea pitää tehdä valmiiksi sijaista varten. Sijainen hyppää nyt vähän vauhdissa kyytiin (vasta viikon päästä tosin; tässä välissä työtehtäväni hoidetaan erinäisin varasijaiskikkailuin), mutta luotan hänen ammattitaitoonsa ja kykyynsä ottaa homma haltuun. Työkavereiden kanssa ei tarvinnut järjestää halimaratonia, mikä olisi kyllä varmasti avannut kyynelkanavat aivan täysin – nyt lähtö sujui vähän vaivihkaa ja iloisella mielellä.
Parasta saikkukomennuksessa kuitenkin on se, että mitään pakkolepoa lääkäri ei määrännyt. Saan istua, seisoa, kävellä, saunoa ja elää muutenkin ihan normaalisti – mutta töihin ei ole menemistä. Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta työpaikkani portaiden määrän, työpäivän aikana kertyvän seisomisen ja kävelyn määrän sekä työhön liittyvän hektisyyden ja stressin huomioiden tämä on varmasti ihan hyvä juttu (minulla ei esimerkiksi ole mahdollista nostaa jalkoja ylös ja pitää pieniä lepotaukoja työpäivän aikana, kuten niin monet äitiysoppaat näillä raskausviikoilla kehottavat tekemään). Normaalielämän mahdollisuudesta huolimatta aion laiskotella ja nukkua reilusti normaalia enemmän. Nythän siihen on ihan lääkärin lupa. 🙂