Pelkoja ja vainoharhaisuuksia

Vaikka raskaus on periaatteessa ihanaa aikaa (vauva on ilmoittanut tulostaan ja odotus on alkanut), ainakin minun pikkuisessa mielessäni on ehtinyt tässä muutamien kuukausien aikana kehkeytyä jos jonkinlaisia kuvitelmia, pelkoja ja aavistuksia siitä, miten monella tavalla homma voi mennä pieleen. Olen luonteeltani sellainen, että kehittelen pakonomaisesti mielelläni erilaisia kauhuskenaarioita asiasta kuin asiasta. Ja mikäs muu olisikaan parempi tilaisuus verestää näitä taitoja kuin raskaus.

Ihan alkuraskaudessa oli tietysti päällimmäisenä pelko keskenmenosta. Lähipiirissäkin näitä on sattunut, joten emme uskaltaneet ihan tosissamme heittäytyä odotuksen mukaan ennen kuin ensimmäisessä ultrassa oli nähty, että mahassani kasvaa ihan varmasti joku ja se joku vielä näyttääkin suht normaalilta. Jokaisen raskausviikon alussa tarkistin löytämistäni taulukoista, miten paljon keskenmenon todennäköisyys on taas pienentynyt. Kuulostelin oireita, googlasin (tiedän, virhe) vaikka mitä aiheesta ja sen vierestä ja lueskelin tippa linssissä keskenmenokertomuksia. Viikot kuitenkin etenivät ja sain varmuutta nauttia raskaudesta.

Ensimmäisen ultran jälkeen keskenmenopelko hälveni, mutta tiedostin, että jotain voi silti vielä sattua. Tarinat kohtukuolemista ja pahojen kehityshäiriöiden aiheuttamista raskaudenkeskeytyksistä varjostivat edelleen iloani. Miten tyhmää oikeasti onkin ajatella noin ja ikään kuin varautua pahimpaan?! Ihan hirvittävän vainoharhaiseksi en tämän asian suhteen onneksi heittäytynyt. Tiesin, että edelleen on olemassa riskejä, mutta olimme selvinneet jo epävarmimman vaiheen yli, joten pysyttelin mahdollisimman positiivisena. Olin nimittäin lukenut, että äidin stressi voi aiheuttaa vauvalle vaikka mitä kamalia asioita. Välillä esimerkiksi miehen kanssa riidellessä mietin, että onkohan tuolla vauvalla nyt kauhean paha olla, kun minua stressaa ja ärsyttää näin kovasti. No, ehkä hän ei kovasti ole vaurioitunut satunnaisesta hermostumisesta tai kiireestä.

Kaikkein eniten ehkä kuitenkin on jännittänyt ja pelottanut se, että entä jos minä itse aiheutan vahingossa vauvalle jotain vammoja tai kehityshäiriöitä. Jo ennen ensimmäistä neuvolaa etsin netistä tietoa siitä, mitä saan syödä ja mitä en. Raaka kala ja pehmeät juustot olivat ihan nou-nou, samoin maksa. Kalani olen sen jälkeen nauttinut ainoastaan kypsänä (vaikka tässä vaiheessa haaveilenkin jo aika kovasti sushista ja graavilohivuoresta ruisleivän päällä), mutta tuorejuustoa olen muutaman kerran juhlissa suuhuni laittanut. Tosiasia kuitenkin on, että Suomessa myytävät tuorejuustot on valmistettu pastöroidusta maidosta, joten sen pelätyn listerian saaminen niistä on hyvin epätodennäköistä. Muita juustoja olen syönyt pizzassa, kuumennettuna.

No entäs se toksoplasmoosi? Suomessa sen voi kuulemma saada lähinnä mullasta ja kissanhiekasta. Meillä ei ole kissaa, mutta muutama päivä plussatestin jälkeen kävin äitini haudalla, ja apuvälineiden puutteessa kaivoin maata pelkillä paljailla käsilläni, jotta sain kukan maahan. Samalla reissulla söin suklaapatukan enkä päässyt pesemään käsiäni siinä välissä. Tajusin asian vasta hetken päästä (koko raskaushomma oli siinä vaiheessa vielä niin uutta ja outoa) ja olin ihan varma, että tämä oli nyt tässä – vaikka todellisuudessa en tainnut edes koskea koko suklaaseen käsilläni, sillä siinä oli koko ajan käärepaperi välissä.

Yksi jännittävä asia tuli esiin varhaisraskauden veriseulassa. Kävi ilmi, että verestäni löytyi ”heikko veriryhmävasta-aine anti-M”. Jos googleen kirjoittaa hakusanoiksi veriryhmävasta-aine ja raskaus, saa tulokseksi aika pelottaviakin juttuja. Ne kuitenkin liittyvät yleensä anti-D-merkkiseen vasta-aineeseen, joka voi olla vauvalle ihan oikeasti vaarallinen. Vasta-aineita muodostuu, jos äiti on rh-negatiivinen ja vauva rh-positiivinen. Kummallista tässä minun tapauksessani on, että minun veriryhmäni on rh-positiivinen. Kaiken järjen mukaan vasta-aineita ei siis pitäisi olla, mutta syystä tai toisesta tuollainen löytyi. Minulle se ei aiheuta muita toimenpiteitä kuin pari ylimääräistä verikoetta raskauden aikana: edellinen otettiin sokerirasituksen yhteydessä viikolla 24 ja seuraava on luvassa joskus raskausviikolla 36.

Kun vauva on oman vatsanahan suojissa, sitä osaa jotenkin varoa ns. oikealla tavalla. Mies sen sijaan skitsoili tosi pitkään siitä, miten mahaa uskaltaa koskea. Hänen mielestään mahaa ei esimerkiksi olisi saanut tökkiä kädellä ollenkaan, tai muuten vauva saa vammoja. Ainoastaan silittely ja hellävarainen taputtelu oli sallittua. Onneksi mieskin pääsi lopulta vainoharhaisuudestaan, kun riittävän monesti vakuuttelin, että se vauva on siellä tosi hyvässä suojassa ja täysin turvassa.

Näin loppuraskaudessa pelot liittyvät yhä enemmän ja enemmän tulevaan synnytykseen. Toki oma osuuteni, kivut ja muu jännittää myös, mutta enemmän mielessäni liikkuu vauvaan liittyviä pelkoja. Varsinkin nyt, kun olen viettänyt pari päivää napakoituneita (harjoitus)supistuksia tunnustellen ja uudenlaisia kipuja kuulostellen. Mitä jos se syntyykin liian aikaisin? Mitä jos synnytyksessä tapahtuu jotain ikävää? Mistä tiedän, että nyt pitää lähteä? Ehdimmekö ylipäätään sairaalaan? Ja tällä hetkellä ehkä se kaikkein konkreettisin ja käytännönläheisin pelko: entä jos emme ehdi muuttaa, laittaa uutta kotia kuntoon ja hankkia kaikkia vauvan tarvikkeita valmiiksi ennen kuin vauva syntyy? Muutto on siis jo kolmen viikon päästä, mutta kun ei voi koskaan tietää

Mitä pelkoja tai päähänpinttymiä teillä muilla on raskauden aikana ollut? Ja miksi minä en osaa kirjoittaa asioista lyhyesti? 😀

Perhe Raskaus ja synnytys

Muistoja: ensimmäiset raskausviikot

Huhtikuu oli elämässämme kaikkea muuta kuin huoletonta aikaa. Yhdet hautajaiset ja talontyhjentäjäiset, reissaamista toiselle puolelle Suomea, miehen uusi työ ja omalle työlleni tyypillinen huhtikuun kiire saivat aikaan sen, että toiveista huolimatta en uskonut vauvan tarttuvan siinä hässäkässä mukaan. Mutta kuinka ollakaan, hieman ennen vappua kuukautiset olivat alkavinaan eivätkä sitten kuitenkaan alkaneet, ja testi näytti plussaa. Olin häkeltynyt ja niin oli mieskin, kun iltapäivällä asiasta hänelle kerroin (sai sanotuksi vain ”oho”). Raskaus tuntui kuitenkin äärettömän hyvältä etenkin siksi, että kevääseen oli mahtunut huomattavasti enemmän huonoja kuin hyviä asioita.

Kenelle kerrottiin? Pari päivää plussatestin jälkeen olivat edessä nuo mainitsemani talontyhjentäjäiset. Luvassa oli pihan siivoamista, tavaroiden kantamista ja kaikenlaista muuta säätämistä. Päätimme kuitenkin olla kertomatta raskaudesta: emme uskaltaneet ihan vielä luottaa siihen, että kaikki menisi hyvin. Kävi kuitenkin niin, että raivattavien tavaroiden joukossa oli mm. pinnasänky. Kun muu porukka alkoi hädissään miettiä, mitä sängylle oikein tehdään, päätimme avata suumme ja sanoa, että meillä saattaisi olla sille käyttöä. Reaktio oli iloisesti yllättynyt, kuten olimme osanneet odottaakin. Asian paljastumisen jälkeen minut tosin passitettiin sohvalle enkä saanut kantaa enää mitään.

Muille ihmisille emme kertoneet raskaudesta vielä mitään. Paras ystäväni sai tietää plussasta heti ja siskoni parin viikon päästä, mutta muuten olimme asiasta ihan hiljaa. Töissä en uskaltanut edes vihjaista asiasta kenellekään, sillä meidän työyhteisössämme juorut kyllä leviävät kulovalkean tavoin. Hyvänä esimerkkinä kerrottakoon, että kun lopulta kerroin esimiehelleni, asiasta tiesivät pian suunnilleen kaikki, mutta moni kuulemma kertoi asian olevan vielä salaisuus. Hyvä salaisuus, jota en itse ollut heille kertonut. :’D Onneksi olin varautunut siihen, että näin käy, joten varsinaista vahinkoa ei tapahtunut. Isälleni kerroin vasta ensimmäisen ultran jälkeen, ja seuraavana päivänä sukulaisten häissä hän julisti uutisen innoissaan myös muutamille muille sukulaisille. Tällaisilla asioilla on tapana levitä. 🙂

Toukokuussa jouduin myös vähän huijaamaan työkavereitani. Meillä oli illanistujaiset, joihin kuului alkoholi. Mietin pitkään, minkä selityksen keksin, mutta tiesin että tarkkanäköisimmille valehtelu ei menisi läpi. Piti siis juoda. Ostin kaupasta pari alkoholitonta siideriä, suttasin korjauslakalla huolellisesti kaikki ”alcohol free” -tekstit pois ja pidin pullot laukussani. Kaadoin juoman tuoppiin ja join ihan muina naisina, kunnes sopivan ajan kuluttua sanoin, että nyt on varmaan pakko lähteä. Eikä kukaan epäillyt mitään! Sain vieläpä pari viikkoa myöhemmin yhdeltä työkaverilta skumppapullon lahjaksi. 😀

Mitä oireita? Heti plussan jälkeen en huomannut olossani oikeastaan mitään muutoksia. Vatsassa tuntui välillä hentoa vihlontaa ja minua väsytti aavistuksen enemmän kuin ennen, mutta muuten olo oli tosi normaali. Vapun jälkeen huomasin, että minulla oli nälkä ihan koko ajan. Pahoinvointia ei ollut, ja oireiden vähyys sai minut hetkellisesti vakuuttuneeksi siitä, että kaikki ei voi olla hyvin. Seuraavalla viikolla nälkä jatkui ja väsymys kasvoi, kunnes lähdimme helatorstaina miehen kanssa autoilemaan (sellainen vanha kunnon maakunta-ajelu, koko päivä autossa ympäriinsä ajellen). Viikkoja oli siinä vaiheessa 6+4. En ollut syönyt kuin kevyen aamiaisen ja suunnitelmissa oli, että iltapäivällä mennään syömään johonkin, kunhan sopiva paikka osuu eteen. Kun olimme noin 100 kilometrin päässä kotoa, se iski. Ihan tolkuttoman paha olo. En kuitenkaan halunnut palata kotiin, joten matka jatkui. Ajelimme kauniissa maisemissa ja minä vain nojasin auton ikkunaan ja annoin ilmastoinnin puhaltaa kylmää ilmaa kasvoilleni. Tosi onnistunut reissu siis! Seuraavana aamuna hampaita pestessäni tuli sitten se pelätty oksennuskin.

Tuon jälkeen pahoinvointia oli enemmän, mutta oksentelut jäivät muutamaan satunnaiseen kertaan. Päivät pystyin olemaan töissä hyvin, kunhan kävin vähän väliä nappaamassa jotain syötävää. En puhunut raskaudesta töissä kenellekään, joten välipalat piti nauttia vaivihkaa kun kukaan ei huomannut. Söin siis salaa. 😀 Iltaisin istuin sohvalla kuvotuksen kourissa: se oli sellainen muutaman viikon kestokrapula. Söin melkein koko ajan jotain, mutta silti painoni putosi kilon tai pari. Pahinta oli kuitenkin matkapahoinvointi. Jo muutaman kilometrin automatka sai aikaan sellaisen ällötyksen, että noina viikkoina emme liikkuneet kotoa kovinkaan pitkälle. Esimerkiksi sukulaistytön ylioppilasjuhlat oli pakko jättää väliin, sillä yhteensä kuuden tunnin autoilu ei varsinaisesti houkuttanut. Pelkäsin jo, että tätäkö tämä tulee olemaan koko kesä, mutta onneksi pahoinvointi väistyi oppikirjan mukaisesti 12. viikon aikoihin.

Kokemuksen syvä rintaääni: Opin pahoinvoinnin seurauksena muutaman tärkeän asian, jotka mielestäni jokaisen raskaana olevan naisen tulisi muistaa. Pitää syödä mieluummin jo ennen kuin tulee nälkä. Ei kannata kuvitella, että yksi omena (tai muu hedelmä) olisi hyvä aamiainen; minä oksensin herkimmin niinä kahtena aamuna, kun olin syönyt vain omenan tai banaanin ja ajatellut, että syön sitten myöhemmin. Kaikki terveyssäännöt on hyvä unohtaa ja syödä sitä, mitä tekee mieli ja mikä pysyy sisällä. Minä söin paahtoleipää. Toisilla pitää olla jotain syötävää jo yöpöydällä odottamassa aamua, minä selviydyin ihan hyvin keittiöön asti. Aamurutiineihin tuli kuitenkin muutoksia, sillä aamupala piti syödä pian heräämisen jälkeen.

Sellaisia olivat Beibin ensimmäiset viikot näin äiskän näkökulmasta. Millaisten oireiden kanssa te muut olette joutuneet painiskelemaan ja missä vaiheessa ne ovat helpottaneet? Ja ennen kaikkea: millaisia alkoholihuijauksia teidän takataskustanne löytyy??

Perhe Raskaus ja synnytys