Huhhei, taas paukkuu uusi viikko rikki! Tänään rv 31+0, mikä tarkoittaa myös sitä, että äitiysloman alkuun on 3,5 viikkoa ja laskettuun aikaankin vaivaiset 9.

Raskauden edetessä myös erilaiset kivut, vaivat ja hankalat asiat ovat lisääntyneet. Vaikka olen ilmeisesti päässyt melko helpolla (pahoinvointi jäi vähäiseksi, maha on vielä suht pieni ja kompakti enkä ole pitänyt yhtään sairauslomaa jne.), olen minäkin saanut osani. Jonkin verran kerroinkin jo viikko sitten, mutta etenkin viime päivien aikana olen pohtinut paljon sitä, mitä kaikkea en vielä alkuraskaudessa osannut edes odottaa.

Tässä vaiheessa kerrottakoon, että olen kooltani suurin piirtein mallia vaahtosammutin. Pituutta minulla on vain hiukan yli puolitoista metriä, mikä alkaa näköjään näin viimeisillä viikoilla tulla harvinaisen selväksi myös raskauden osalta. Kun vauva kasvaa niin hurjaa vauhtia kuin näillä viikoilla yleensä, oma kroppani alkaa niin sanotusti natista liitoksissaan. Muutama yö sitten aloin heräillä kummalliseen kipuun oikean rinnan alla, kun satuin nukkumaan oikealla kyljelläni. Tällä hetkellä tilanne on se, että kipu tuntuu myös päivällä ja pystyasennossa, ja helpottaa kun hieman painan tuosta kylkiluiden alta. Kipu myös säteilee jonkin verran selän puolelle. Ilmeisesti Beibi tykkää monottaa oikean puolen kylkiluitani melko tiuhaan sillä seurauksella, että kudokset ovat niin sanotusti mustelmilla. Toinen vaihtoehto on se, että kylkiluuni alkavat antaa ihan tosissaan periksi kasvavalle kohdulle, joka pyrkii laajenemaan sekä ylös- että ulospäin. Luin jostain, että kylkiluut voivat tässä rytäkässä jopa murtua. Auts.

Vatsalihaksiakaan ei saisi (loppu)raskauden aikana oikeastaan käyttää. Makuuasennosta pitäisi nousta muuten kuin vatsalihasten avulla. Tämähän on ihan helppoa. No ei ole. Pelkästään tänään olen liian monta kertaa huomannut rojahtaneeni makuulle tai puoli-istuvaan asentoon sohvalle, minkä jälkeen on alkanut pohdinta, miten tästä pääsisi mahdollisimman helposti ylös. Ja jos vahingossa yrittää nousta pelkkien vatsalihasten avulla, sen kyllä huomaa, eikä se tunne ole mitenkään miellyttävä. Tuntuu, että elämäni on nykyään yhtä vääntäytymistä: vääntäydyn aamulla sängystä ylös, vääntäydyn alas ja ylös käydessäni vessassa, vääntäydyn pukiessani (varsinkin niitä sukkia ja kenkiä, aargh), vääntäydyn töissä portaita ylös ja alas, ja iltaisin vääntäydyn sohvalle ja siitä ylös (käydäkseni vessassa), taas sohvalle ja taas ylös. Vain vääntäytyäkseni jossain vaiheessa sänkyyn.

Sitten on tietysti niitä kiusallisiakin vaivoja. Kukaan ei kertonut, että raskaana ollessa valkovuoto hulahtelee välillä siihen malliin, että ilman ph-suojaa elämä olisi – noh – aika kosteaa. Kukaan ei myöskään kertonut, että tissit kasvavat jo alkuraskaudessa ihan yllättäen ja että maitoa voi tihkua jo paljon ennen synnytystä. Kukaan ei kertonut, että seksihalut voivat kadota kokonaan ja että koko ajan on kuuma. Nukun edelleen pelkällä pussilakanalla (joka sekin on välillä liikaa), samalla kun mies on jo parin kuukauden ajan kääriytynyt nukkuessaan paksuun peittoon. Meillä on myös menossa tahtojen taistelu makuuhuoneen lämpötilan suhteen: mies vääntää patterin täysille palellessaan, ja minä käyn vaivihkaa vääntämässä sitä pienemmälle. Lisäksi olen suunnilleen plussatestistä lähtien kärsinyt raivostuttavasta hormoniaknesta, johon ei tepsi mikään (eikä mitään kunnollisia apukeinoja saa edes käyttää). Kynnet sentään ovat paremmassa kunnossa kuin koskaan. Jee!

Myös tunnepuolella olen kohdannut asioita, jotka tulivat yllätyksenä. Onhan se niin, että kun tuota ihmisenalkua kantaa mukanaan muutaman kuukauden, siihen kiintyy ja sitä kohtaan kehittyy melkoisen vahva suojeluvaisto. Yllätyin silti omasta tunnereaktiostani, kun muutama viikko sitten vauvan syke oli lääkärintarkastuksessa niin korkea, että minut määrättiin sairaalan äitiyspolille tarkempaan syyniin. Vaikka kuinka yritin pysyä rauhallisena ja heitellä jäitä hattuun, tirautin silti ihan pienet itkut siinä vastaanotolle pääsyä odotellessani. Mieskin oli säikähtänyt, kun laitoin tilanneraportin hänelle viestillä. Puhuimme myöhemmin, miten ihmeellisen kova huoli siinä tilanteessa ehti syntyä tuosta olennosta, jota emme ole vielä kertaakaan edes tavanneet. Onneksi kaikki oli tarkastuksessa kuitenkin hyvin ja sykekin normaalin rajoissa, joten enempää paniikkia tilanteesta ei ehtinyt syntyä.

Näiden yllättävien asioiden kanssa painiskelen tällä hetkellä. Saa nähdä, mitä kaikkea tulevien noin yhdeksän viikon aikana vielä ehtiikään tulla vastaan. Mulle kyllä riittäisi oikein hyvin nämä nykyisetkin vaivat…