Muistoja: mistä kaikki alkoi
Kuten esittelyssä jo kerroin, olemme mieheni kanssa pitäneet yhtä jo noin 12 vuoden ajan. Emme ole naimisissa emmekä edes kihloissa, vaikka suhteemme on ollut vakava ja vakiintunut jo hyvin pitkään. Kysymys onkin ehkä enemmän siitä, ettemme ole saaneet aikaiseksi virallistaa olemistamme millään tavalla; on ollut ihan hyvä just näin.
Vauvakuume on vaivannut minua jo melko pitkään, ja aina välillä olen tehnyt varovaisia tunnusteluyrityksiä, olisiko mies kanssani samoilla linjoilla. Tiedän, että hänellekin lapset ovat aina olleet niin itsestäänselvyys kuin niinkin epävarma asia voi olla: lapsia saa tulla, kun aika on sille hyvä. Elämäntilanteemme on kuitenkin vielä viime vuodet ollut melkoista sekamelskaa, kun olemme välillä asuneet eri paikkakunnilla töiden ja opiskeluiden vuoksi, joutuneet luopumaan rakkaista perheenjäsenistä sairauksien vuoksi ja muutenkin ikään kuin hakeneet paikkaamme tässä maailmassa. Viime syksyn ja talven aikana elämäntilanne kuitenkin vakiintui, ja aloimme puhua vauvasta ihan vakavasti. Aluksi ajattelimme, että elelemme kesän vielä rauhassa nauttien vapaudesta, reissaamme ja teemme kaikkea hauskaa, mitä lapsen kanssa ei välttämättä enää tule tehtyä. Ehkäisy oli tarkoitus jättää pois elokuussa. Mieheni kuitenkin päätyi vaihtamaan työpaikkaa kevättalvella, ja samalla haaveet lomailusta kesällä saatiin kuopata. Siksi hieman spontaanistikin päätimme jo helmikuussa, että vauva saa tulla.
Minä yritin pitää innostukseni ja vauvahaaveeni jollakin tavalla kurissa, mies suhtautui paljon rennommin eikä liiemmin stressannut asiasta. Salaa haaveilin, että tärppi kävisi jo piankin, mutta samalla läiskin itseäni realismirukkasilla pitkin poskia: ei se välttämättä ole niin helppoa. Olin syönyt e-pillereitä jo vuosikymmenen, joten oman kropan toimintaa oli aika mielenkiintoistakin tarkkailla. Seurasin kuukautiskiertoani ja ihmettelin, miten eri tavalla keho toimii kierron eri vaiheissa, kun sen antaa toimia omassa rytmissään.
Huhtikuu oli stressaavaa aikaa ja siihen mahtui monenlaista murhettakin – ei parisuhteessa, mutta muita murheita kyllä. Vauvahaave pysyi pinnalla edelleen, vaikka itse ajattelinkin, että ei näissä olosuhteissa ole mitään mahdollisuutta tulla raskaaksi. Huhtikuun lopulla tein kuitenkin kaiken varalta raskaustestin ennen lähtöä illanviettoon. Negatiivinen. Noh, uutta yritystä sitten seuraavassa kierrossa vaan. Kuukautiset näyttivät alkavan ajallaan, mutta vuoto jäikin yhden päivän pituiseksi ja hyvin niukaksi. Päätin tehdä uuden testin, ihan vaan varalta. Seuraavana aamuna tikku näytti tältä:
Aluksi en edes huomannut tuota toista viivaa, mutta lopulta tajusin: hitto, tämähän taitaakin olla positiivinen! Sen verran haalea tuo toinen viiva kuitenkin oli, että tein illalla vielä varmuuden vuoksi digitestin, joka ilmaisi asian harvinaisen selvästi: raskaana 1-2.
Testien jälkeen asian sulattelemiseen meni hetki. Olin yhtä aikaa aivan onnessani ja aivan kauhuissani. Nyt tämä tapahtuu! Nyt tämä tapahtuu!?! Tiedostimme keskenmenoriskin ja sen, että tästä on vielä pitkä matka vauvaan. Oloni oli kuitenkin luottavainen, vaikka olinkin (ja olen oikeastaan edelleen) vähän pöllämystynyt siitä, miten nopeasti vauva ilmoitti tulostaan. Hyvin pian myös ihmeellinen onnen tunne valtasi mielen: elämäämme oli tulossa ihmisen kokoinen mullistus – ja se tuntui tosi hyvältä.