Jaaha. Kirjoittelin pitkät pätkät, ja sitten yhtä kuvaa lisätessäni koko teksti haihtui taivaan tuuliin. Eikä automaattinen luonnoksen tallennuskaan ole näköjään toiminut. JUST kun pääsin viimein kirjoittelemaan rauhassa! Ja nyt se flow meni. Noh, kokeillaan muistanko enää mitä piti kirjoittaa. Onneksi on sentään puhelimen ennakoiva tekstinsyöttö, joka muistaa jotain. 😀

Beibi aloitti kiinteisiin ruokiin tutustumisen muutamaa päivää vaille 6 kk:n ikäisenä. Aluksi hän sai lähinnä soseita, mutta vähitellen sormiruokailu on ottanut enemmän ja enemmän jalansijaa ruokailuhetkissä. Nyt kun päivässä on 3-4 ateriaa, soseiden ja sormiruuan suhde on aika lailla 50/50: lounaalla soseita, päivällisellä sormiruokaa ja iltapuuro syöttäen. Viimeisimpänä mukaan on tullut sormiruoka-aamupala (vaikka Beibin mielestä maito on edelleen aamuisin ykkönen), jotta saan itse syötyä aamiaista siinä samalla.

Beibi hoksasi sormiruokailun idean varsin nopeasti. Alkuun tekniikkana toimi ns. kouraote, mutta vähitellen siirrytään kohti pinsettiotetta. Toisinaan ruokaa menee tietysti enemmän syliin/naamaan/lattialle kuin mahaan, mutta se kuuluu asiaan. Parhaiten mahaan asti päätyvät kukkakaali, bataatti ja puuromuffinit: niillä Beibi herkuttelee niin, että unohtaa välillä nielaista. 😀

Yksi sormiruokailuun vahvasti liittyvä ilmiö on sotku. Meillä asia ratkaistaan sopivalla varustuksella ja pipon löysyttämisellä. Ruokailuvaatteet saavat sotkeutua, ja ruokaillessaan Beibi pukeutuu joko tavalliseen ruokalappuun tai sellaiseen hihalliseen ruokailuessuun. Syöttötuolina on Ikean Antilop, jossa on helposti pyyhittävä tarjotin. Ezpz ja muut näppärät apuvälineet saavat odotella toistaiseksi sivummalla. Tuolin alle lattian suojaksi hankin paikallisesta halpamarketista vahakangasta, joka on paitsi hauskan näköinen, myös äärettömän helppo pyyhkäistä puhtaaksi.

Todelliset ”sormiruokauskovaiset” ovat sitä mieltä, että lapsen pitäisi syödä kaikki ateriansa itse eikä soseita tai syöttämistä pidetä hyvänä vaihtoehtona. Meillä tämä sekasyönti toimii kuitenkin hyvin, ja Beibi tykkää kummastakin tavasta. Luulenpa, että puuron syöminen itse (muuten kuin muffinien, rieskojen tai lättyjen muodossa) on vihoviimeinen sormiruokaltava asia meillä – joku raja äidin sotkunsietokyvyssäkin on. 😀

Monia pelottaa sormiruokailussa se, että vauva tukehtuu ruokaansa. Meillä ei ole kertaakaan tullut vastaan ihan todellista vaaratilannetta. Muutaman kerran Beibi on kakonut vähän voimakkaammin ja lopulta sylkenyt ruuat pois. Kahdesti olen joutunut nostamaan hänet syöttötuolista pois ja kääntämään hänet kasvot kohti lattiaa, jotta ruokapala on tipahtanut suusta ulos. Luotan kuitenkin siihen, että kokemus opettaa ja kakomisia tulee yhä vähemmän, mitä paremmin Beibi oppii käsittelemään ruokaa suussaan.

Yksi asia on kuitenkin varma: Beibi rakastaa syömistä! Vaikka maito maistuu entiseen malliin, kiinteiden myötä hänelle on avautunut aivan uusi maailma. On hauska katsoa, miten hän reagoi uusiin makuihin ja koostumuksiin ja sinnikkäästi poimii pöydältä suuhunsa hankaliakin ruokia.

Muita sormiruokailijoita linjoilla? 🙂

Kesänvietto vei jälleen voiton kirjoittamisesta, ja nyt kokeillaan uutta lähestymistapaa: tätä tekstiä kirjoitan puhelimellani. (Huonosti) ennakoiva tekstinsyöttö ja pieni näyttö ovat kyllä miinuksia, mutta plussaa ovat suoraan puhelimelta löytyvät kuvat sekä tietokoneen ääreen asettumisen vaivalta säästyminen. Katsotaan, miten tämä onnistuu.

Olimme viime viikon Beibin kanssa reissussa ukkilassa. Reissu oli monella tapaa jännittävä ja täynnä ihmeteltävää: Beibi mm. matkusti ensimmäistä kertaa junalla, kävi ensimmäistä kertaa taidenäyttelyssä ja otti ensimmäistä kertaa kunnolla tuntumaa nurmikkoon. Samalla Beibi oli ensimmäistä kertaa sairaalasta kotiutumisen jälkeen useamman päivän (ja yön) erossa isistä, sillä mies joutui jäämään kotipaikkakunnalle töihin.

Junamatkat sujuivat kerrassaan erinomaisesti. Meillä oli mukana pari erilaista kantovälinettä ja junamatkoille valikoitui se, jossa on eniten unihiekkaa. Luottoapulainen nukuttamiseen on Fidellan Fly Tai -neliöliina, jonka hankin vasta vähän aikaa sitten mutta joka jo muutamilla käyttökerroilla osoitti olevansa nukutuspuuhissa lyömätön. Beibi nukkui kummallakin matkalla liinassa reilun tunnin, ja muun ajan lirkutteli tytöille – mikä Beibin tapauksessa tarkoittaa sitä, että päristellään niin että sylki lentää. Noh, kukin tyylillään. 😀

Omalla pihallamme ulkoilu on vähän ikävää, kun ampiaisia pörrää ympärillä hirveästi eikä varjoon pääse kovin helposti. Ukki oli super ja viritteli pihalleen ison aurinkovarjon, jonka alle mahduimme hyvin pötköttelemään ja ihmettelemään. Toki Beibillä oli uv-haalari, hattu ja (vauvoille sopivaa, ekokosmetiikan puolelta löydettyä) aurinkovoidettakin, mutta suora altistus auringonpaisteelle ei liene kuitenkaan hyvä noin pienelle.

Olin etukäteen suunnitellut ja intoillut, kuinka saan reissumme aikana nukkua ja levätä, kun on niin paljon hoitajia ja sylittelijöitä. Eihän homma tietenkään ollut niin yksinkertainen. Menimme ukkilaan sunnuntaina, ja keskiviikkoon asti Beibi itki joka ainoa kerta, kun oli a) jonkun muun kuin minun sylissä ja b) lattialla/sitterissä/missä tahansa niin, että minä en ollut näköpiirissä. Sitten meininki alkoi hieman helpottaa, ja ukkikin (ja kaikki tädit ym.) pääsi leikkimään Beibin kanssa.

Reissun parhaita juttuja olivat tietysti hyvä ruoka ja se, että aika usein sai istahtaa valmiiseen pöytään. Kestovaipat peseytyivät ja kuivuivat ukkilassa ihan yhtä helposti kuin kotona, ja vierastamisesta huolimatta vaunuja työntelemään kelpasivat muutkin kuin äiti. Sain siis niitä kaipaamiani lepohetkiäkin. Vähän ehkä jo odotan, milloin päästään seuraavan kerran ukkilareissulle. 🙂