Pelkoja ja vainoharhaisuuksia

Vaikka raskaus on periaatteessa ihanaa aikaa (vauva on ilmoittanut tulostaan ja odotus on alkanut), ainakin minun pikkuisessa mielessäni on ehtinyt tässä muutamien kuukausien aikana kehkeytyä jos jonkinlaisia kuvitelmia, pelkoja ja aavistuksia siitä, miten monella tavalla homma voi mennä pieleen. Olen luonteeltani sellainen, että kehittelen pakonomaisesti mielelläni erilaisia kauhuskenaarioita asiasta kuin asiasta. Ja mikäs muu olisikaan parempi tilaisuus verestää näitä taitoja kuin raskaus.

Ihan alkuraskaudessa oli tietysti päällimmäisenä pelko keskenmenosta. Lähipiirissäkin näitä on sattunut, joten emme uskaltaneet ihan tosissamme heittäytyä odotuksen mukaan ennen kuin ensimmäisessä ultrassa oli nähty, että mahassani kasvaa ihan varmasti joku ja se joku vielä näyttääkin suht normaalilta. Jokaisen raskausviikon alussa tarkistin löytämistäni taulukoista, miten paljon keskenmenon todennäköisyys on taas pienentynyt. Kuulostelin oireita, googlasin (tiedän, virhe) vaikka mitä aiheesta ja sen vierestä ja lueskelin tippa linssissä keskenmenokertomuksia. Viikot kuitenkin etenivät ja sain varmuutta nauttia raskaudesta.

Ensimmäisen ultran jälkeen keskenmenopelko hälveni, mutta tiedostin, että jotain voi silti vielä sattua. Tarinat kohtukuolemista ja pahojen kehityshäiriöiden aiheuttamista raskaudenkeskeytyksistä varjostivat edelleen iloani. Miten tyhmää oikeasti onkin ajatella noin ja ikään kuin varautua pahimpaan?! Ihan hirvittävän vainoharhaiseksi en tämän asian suhteen onneksi heittäytynyt. Tiesin, että edelleen on olemassa riskejä, mutta olimme selvinneet jo epävarmimman vaiheen yli, joten pysyttelin mahdollisimman positiivisena. Olin nimittäin lukenut, että äidin stressi voi aiheuttaa vauvalle vaikka mitä kamalia asioita. Välillä esimerkiksi miehen kanssa riidellessä mietin, että onkohan tuolla vauvalla nyt kauhean paha olla, kun minua stressaa ja ärsyttää näin kovasti. No, ehkä hän ei kovasti ole vaurioitunut satunnaisesta hermostumisesta tai kiireestä.

Kaikkein eniten ehkä kuitenkin on jännittänyt ja pelottanut se, että entä jos minä itse aiheutan vahingossa vauvalle jotain vammoja tai kehityshäiriöitä. Jo ennen ensimmäistä neuvolaa etsin netistä tietoa siitä, mitä saan syödä ja mitä en. Raaka kala ja pehmeät juustot olivat ihan nou-nou, samoin maksa. Kalani olen sen jälkeen nauttinut ainoastaan kypsänä (vaikka tässä vaiheessa haaveilenkin jo aika kovasti sushista ja graavilohivuoresta ruisleivän päällä), mutta tuorejuustoa olen muutaman kerran juhlissa suuhuni laittanut. Tosiasia kuitenkin on, että Suomessa myytävät tuorejuustot on valmistettu pastöroidusta maidosta, joten sen pelätyn listerian saaminen niistä on hyvin epätodennäköistä. Muita juustoja olen syönyt pizzassa, kuumennettuna.

No entäs se toksoplasmoosi? Suomessa sen voi kuulemma saada lähinnä mullasta ja kissanhiekasta. Meillä ei ole kissaa, mutta muutama päivä plussatestin jälkeen kävin äitini haudalla, ja apuvälineiden puutteessa kaivoin maata pelkillä paljailla käsilläni, jotta sain kukan maahan. Samalla reissulla söin suklaapatukan enkä päässyt pesemään käsiäni siinä välissä. Tajusin asian vasta hetken päästä (koko raskaushomma oli siinä vaiheessa vielä niin uutta ja outoa) ja olin ihan varma, että tämä oli nyt tässä – vaikka todellisuudessa en tainnut edes koskea koko suklaaseen käsilläni, sillä siinä oli koko ajan käärepaperi välissä.

Yksi jännittävä asia tuli esiin varhaisraskauden veriseulassa. Kävi ilmi, että verestäni löytyi ”heikko veriryhmävasta-aine anti-M”. Jos googleen kirjoittaa hakusanoiksi veriryhmävasta-aine ja raskaus, saa tulokseksi aika pelottaviakin juttuja. Ne kuitenkin liittyvät yleensä anti-D-merkkiseen vasta-aineeseen, joka voi olla vauvalle ihan oikeasti vaarallinen. Vasta-aineita muodostuu, jos äiti on rh-negatiivinen ja vauva rh-positiivinen. Kummallista tässä minun tapauksessani on, että minun veriryhmäni on rh-positiivinen. Kaiken järjen mukaan vasta-aineita ei siis pitäisi olla, mutta syystä tai toisesta tuollainen löytyi. Minulle se ei aiheuta muita toimenpiteitä kuin pari ylimääräistä verikoetta raskauden aikana: edellinen otettiin sokerirasituksen yhteydessä viikolla 24 ja seuraava on luvassa joskus raskausviikolla 36.

Kun vauva on oman vatsanahan suojissa, sitä osaa jotenkin varoa ns. oikealla tavalla. Mies sen sijaan skitsoili tosi pitkään siitä, miten mahaa uskaltaa koskea. Hänen mielestään mahaa ei esimerkiksi olisi saanut tökkiä kädellä ollenkaan, tai muuten vauva saa vammoja. Ainoastaan silittely ja hellävarainen taputtelu oli sallittua. Onneksi mieskin pääsi lopulta vainoharhaisuudestaan, kun riittävän monesti vakuuttelin, että se vauva on siellä tosi hyvässä suojassa ja täysin turvassa.

Näin loppuraskaudessa pelot liittyvät yhä enemmän ja enemmän tulevaan synnytykseen. Toki oma osuuteni, kivut ja muu jännittää myös, mutta enemmän mielessäni liikkuu vauvaan liittyviä pelkoja. Varsinkin nyt, kun olen viettänyt pari päivää napakoituneita (harjoitus)supistuksia tunnustellen ja uudenlaisia kipuja kuulostellen. Mitä jos se syntyykin liian aikaisin? Mitä jos synnytyksessä tapahtuu jotain ikävää? Mistä tiedän, että nyt pitää lähteä? Ehdimmekö ylipäätään sairaalaan? Ja tällä hetkellä ehkä se kaikkein konkreettisin ja käytännönläheisin pelko: entä jos emme ehdi muuttaa, laittaa uutta kotia kuntoon ja hankkia kaikkia vauvan tarvikkeita valmiiksi ennen kuin vauva syntyy? Muutto on siis jo kolmen viikon päästä, mutta kun ei voi koskaan tietää…

Mitä pelkoja tai päähänpinttymiä teillä muilla on raskauden aikana ollut? Ja miksi minä en osaa kirjoittaa asioista lyhyesti? :D