Pieni sormiruokailija

Jaaha. Kirjoittelin pitkät pätkät, ja sitten yhtä kuvaa lisätessäni koko teksti haihtui taivaan tuuliin. Eikä automaattinen luonnoksen tallennuskaan ole näköjään toiminut. JUST kun pääsin viimein kirjoittelemaan rauhassa! Ja nyt se flow meni. Noh, kokeillaan muistanko enää mitä piti kirjoittaa. Onneksi on sentään puhelimen ennakoiva tekstinsyöttö, joka muistaa jotain. 😀

Beibi aloitti kiinteisiin ruokiin tutustumisen muutamaa päivää vaille 6 kk:n ikäisenä. Aluksi hän sai lähinnä soseita, mutta vähitellen sormiruokailu on ottanut enemmän ja enemmän jalansijaa ruokailuhetkissä. Nyt kun päivässä on 3-4 ateriaa, soseiden ja sormiruuan suhde on aika lailla 50/50: lounaalla soseita, päivällisellä sormiruokaa ja iltapuuro syöttäen. Viimeisimpänä mukaan on tullut sormiruoka-aamupala (vaikka Beibin mielestä maito on edelleen aamuisin ykkönen), jotta saan itse syötyä aamiaista siinä samalla.

Beibi hoksasi sormiruokailun idean varsin nopeasti. Alkuun tekniikkana toimi ns. kouraote, mutta vähitellen siirrytään kohti pinsettiotetta. Toisinaan ruokaa menee tietysti enemmän syliin/naamaan/lattialle kuin mahaan, mutta se kuuluu asiaan. Parhaiten mahaan asti päätyvät kukkakaali, bataatti ja puuromuffinit: niillä Beibi herkuttelee niin, että unohtaa välillä nielaista. 😀

Yksi sormiruokailuun vahvasti liittyvä ilmiö on sotku. Meillä asia ratkaistaan sopivalla varustuksella ja pipon löysyttämisellä. Ruokailuvaatteet saavat sotkeutua, ja ruokaillessaan Beibi pukeutuu joko tavalliseen ruokalappuun tai sellaiseen hihalliseen ruokailuessuun. Syöttötuolina on Ikean Antilop, jossa on helposti pyyhittävä tarjotin. Ezpz ja muut näppärät apuvälineet saavat odotella toistaiseksi sivummalla. Tuolin alle lattian suojaksi hankin paikallisesta halpamarketista vahakangasta, joka on paitsi hauskan näköinen, myös äärettömän helppo pyyhkäistä puhtaaksi.

Todelliset ”sormiruokauskovaiset” ovat sitä mieltä, että lapsen pitäisi syödä kaikki ateriansa itse eikä soseita tai syöttämistä pidetä hyvänä vaihtoehtona. Meillä tämä sekasyönti toimii kuitenkin hyvin, ja Beibi tykkää kummastakin tavasta. Luulenpa, että puuron syöminen itse (muuten kuin muffinien, rieskojen tai lättyjen muodossa) on vihoviimeinen sormiruokaltava asia meillä – joku raja äidin sotkunsietokyvyssäkin on. :D

Monia pelottaa sormiruokailussa se, että vauva tukehtuu ruokaansa. Meillä ei ole kertaakaan tullut vastaan ihan todellista vaaratilannetta. Muutaman kerran Beibi on kakonut vähän voimakkaammin ja lopulta sylkenyt ruuat pois. Kahdesti olen joutunut nostamaan hänet syöttötuolista pois ja kääntämään hänet kasvot kohti lattiaa, jotta ruokapala on tipahtanut suusta ulos. Luotan kuitenkin siihen, että kokemus opettaa ja kakomisia tulee yhä vähemmän, mitä paremmin Beibi oppii käsittelemään ruokaa suussaan.

Yksi asia on kuitenkin varma: Beibi rakastaa syömistä! Vaikka maito maistuu entiseen malliin, kiinteiden myötä hänelle on avautunut aivan uusi maailma. On hauska katsoa, miten hän reagoi uusiin makuihin ja koostumuksiin ja sinnikkäästi poimii pöydältä suuhunsa hankaliakin ruokia.

Muita sormiruokailijoita linjoilla? :)