Vaikka ei mummolaa vuosiin oo ollutkaan

Eilen vietettiin äitienpäivää. Tuo päivä on jo usean vuoden ajan ollut kipeä päivä. Äitini menehtyi muutama vuosi sitten, ja luonnollisestikaan äitien juhliminen ei ole sen jälkeen tuonut pelkkää iloa. Monena keväänä äitienpäivää on vietetty hiljaa muistellen, ja jos olen ollut kotiseudulla käymässä, kukkia äidin haudalle vieden.

Jo siinä vaiheessa, kun vauvalle annettiin lupa tulla, tiedostimme, että tukiverkkomme on olematon. Vauvalla ei olisi minun puoleltani mummoa (paitsi onneksi sentään yksi mummopuoli) eikä miehen puolelta pappaa. Miehen äiti ei sairautensa vuoksi taida edes tietää olevansa taas mummo. Meillä ei siis ole eikä tule olemaankaan perinteisiä lapsiperheen pähkäilyjä siitä, mihin mummolaan mennään jouluksi tai kuinka monta kertaa vuodessa kutakin isovanhempaa ehditään nähdä.

Minua suretti jo äitini kuoltua, että hän ei koskaan ehtinyt tulla mummoksi ja tavata mahdollisia lapsenlapsiaan. Välissä ehti olla muutama vuosi, mutta raskauden myötä äidin poissaolo korostui taas, kun olisi tehnyt mieli kysyä odotukseen ja äitiyteen liittyvistä asioista. Vuosi sitten olin vasta saanut tietää olevani raskaana, ja minua suretti kovasti, kun tiesin että lapselta jää jotain olennaista kokematta. Tiedän, että äitini olisi ollut aivan mahtava mummo (tai meidän tapauksessa varmaankin mummu). Olisi ihanaa, jos Beibi voisi hiukan isompana askarrella kortin ja lähettää mummolle äitienpäiväterveiset. Ja mummo lukisi ja laulaisi Beibille, opettaisi olemaan reipas ja rehellinen ja muistuttaisi, että asioilla on tapana järjestyä. Näin ei kuitenkaan ole, ja sen kanssa on vain elettävä.

Paikka, joka olisi ollut Beibin mummola, on edelleen olemassa. Siellä äitini asui lapsena ja nyt siellä asuu äidin sisko. Se ei kuitenkaan erinäisistä syistä tunnu paikalta, jonne olisi helppo mennä tai jonne olisimme jotenkin erityisen tervetulleita. Jonakin päivänä haluaisin kuitenkin käydä siellä Beibin kanssa ja näyttää, missä mummo asui. Haluan, että Beibi oppii tuntemaan mummonsa niin hyvin kuin mahdollista, ja se tuntuu todella haastavalta. Meillä on mummosta valokuvia ja voin kertoa hänestä Beibille, mutta ei se tietenkään ole ollenkaan sama asia kuin oikean ihmisen kohtaaminen. Varamummo eli isäni nykyinen vaimo tykkää meistä ja Beibistä tosi paljon ja olen onnellinen, että hän on olemassa ja täyttää mummojen jättämää aukkoa. Mutta miten kertoa äidistäni niin, että lapsi ymmärtää, mutta ei mene hämilleen tai koe, että varamummo olisi jotenkin huono? Onneksi minulla on aikaa miettiä, kun Beibi on vielä niin pieni.

Niin ja eilinen päivä oli oikein kiva. Beibi nukkui aamun vieressäni. Lähdin käymään vessassa ja kun palasin, Beibillä oli kädessään (ja vähän myös suussaan) äitienpäiväkortti, jonka kirjoittamisessa isi oli vähän auttanut. En kaivannut mitään suuria muistamisia tai lahjoja – riitti, kun vähän edes huomioitiin. Mies grillasi ja muutenkin päivä oli leppoisa, ja se riitti minulle. Ehkä äitienpäivään on saatu nyt taas mukaan iloisempiakin sävyjä. 🙂