We don’t call it homesick. We call it missing home. There is not a sickness involved, it’s a state of mind.
Voihan perhana. Kirjoitin pitkän postauksen ja se katosi taivaan tuuliin. Minun blogaustaidot ovat hyvin ruosteessa, jos niitä koskaan kauheasti on ollutkaan. Oon niin on/off-tyyppi, että innostus uuteen kestää vain hetken. Jos tunne ei ehdi syventyä hyvin pikaisesti rakkaudeksi, siirryn jo uuteen ihastuttavaan harrastukseen.
Minulla on siis järkyttävä koti-ikävä ja harkitsen vakavasti muuttua kotiin. Amerikka ja amerikkalaiset kyllästyttävät. New York on ihana, mutta Amerikka ei. Täällä käynnissä olevat presidentinvaalit ällöttävät. On aivan uskomatonta, että ihmiset aidosti kannattavat Trumpia. Meno on kuin utopistisesta komediasta, jossa on surullinen loppu. Toisaalta kun katson oman Facebookin Newsfeediä, ei Suomenkaan tilanne näytä positiiviselta. Poliitikot sekoilevat, linjat hukassa ja taloustilanne sen kuin heikkenee.
Politiikasta viis, muuttomietintöihin liittyvät paljon tunteellisemmat syyt. Törmäsin taannoin hyvin vaikuttavaan Ted-talk videoon. Harvardissa tehtiin pitkäaikainen tutkimus, jossa pyrittiin ymmärtämään onnellisuuden salaisuus. Selvisi, että terveimpiä ja onnellisimpia ovat ihmiset, joilla on vahvat sekä terveet ihmissuhteet. Ei riitä että ihmissuhteet ovat olemassa, niiden täytyy myös olla rakastavia sekä välittäviä. Pari- ja perheterapeuttina tämän ei pitäisi tulla minulle yllätyksenä. Olin tuloksesta kuitenkin hyvin järkyttynyt ja otin sen hyvin henkilökohtaisesti. Viime viikot suomalaiset ystävät ja perhe ovat pyörineet unissa asti.
Omasta turvaverkosta kaukana oleminen on rankkaa. Mietin ikääntyviä isovanhempiani, miten kehtaan olla poissa silloin kun he minua eniten tarvitsisivat? Kaksi läheistä ystävääni saa kesällä vauvan, enkä pääse ihastelemaan heidän kasvuaan ja olemaan tukena äitiydessä. Pikkuveljeni kasvaa aikuiseksi, mutta isosiskot huitelevat maailmalla. Tiedän, että he kaikki pysyvät elämässäni aina, mutta haluanko viettää useita vuosia tai jopa tulevaisuuteni kaukana kaikkein tärkeimmistä?
Kuten Harvardin tutkimuskin selvitti, yksinäisyys on syövyttävää. Yksinäisyys vaikuttaa terveyteen, aivoihin ja elinikään. Järkytyin, sillä koen itseni täällä usein yksinäiseksi vaikka olisin sosiaalisessa tilanteessa. En osaa samaistua amerikkalaisten kanssa, varsinkaan tyttöjen ja koen itseni hyvin suomalaiseksi. Kaikkien tuntemat kliseet amerikkalaisista ovat mielestäni valitettavan totta. Ihmiset ovat ystävällisiä, mutta pintaa syvemmälle on vaikea päästä. Toisilla ei paljoa näytä pintaa syvemmällä olevankaan (anteeksi).
En näe mitään yhteistä ihmisen kanssa joka ei ole matkustanut, tunne sarkasmia tai osaa nauraa itselleen. Suomalaisten kavereiden kanssa kaikki on niin helppoa. Muutamat amerikkalaiset ystäväni ovat aivan ihania, älkää ymmärtäkö väärin. Niitä ei vain ole kauhean montaa.
Toinen asia mikä minua täällä ahdistaa on epävarmuus. Stressi syntyy epävarmuuden tunteesta, olipa kyse parisuhteesta, työstä, asumisesta, taloudesta tai terveydestä. Kun tulevaisuuteen ei voi luottaa, on vaikeaa olla onnellinen ja elää hetkessä. Olen oppinut arvostamaan kotimaista elämänlaatua; ilmaista koulutusta, luotettavaa terveydenhuoltoa ja jopa Kansaneläkelaitosta. Ei tarvinnut miettiä tuleeko bussi tai palkka ajallaan. En luota täällä sen enempää virkavaltaan kuin naapuriin.
Voi ryökäle, olisipa tähän helppo vastaus. Rakastan New Yorkin jännitystä, seikkailuja ja kulttuurien sekamelskaa. Tuntuu, että jos nyt luovutan, palaan maitojunalla kotiin. Mietin Tukholmaa tai Berliiniä, olisiko joku toinen kaupunki Euroopassa helpompi?
Huh, uskalsinpas avautua. Henkilökohtaisista haasteista on vaikea kirjoittaa ja niistä on surullista lukea. Minä olen kuitenkin niin suorasukainen tyyppi, että en halua blogissani antaa väärää kuvaa New Yorkissa asumisesta. En myöskään itsestäni. Alla olevissa kuvissa on minulle hyvin tärkeitä ihmisiä täältä. Carla ja Ulla repivät minut Brooklyn kierrokselle kun olin tulossa treeneistä. En enää toiste poistu kotoa noissa vermeissä!
Eipä mulla muuta! Ainiin, treeneillä tarkoitin uutta ihanaa hirveätä harrastustani crossfitiä. Toivottavasti rakastun..
Paipai,
Heidi
