My favorite thing about New York is the people, because I think they’re misunderstood.

Lupasin pitää puolustuspuheenvuoron. Niiden ystävällisten nykiläisten puolesta.

Tänään oli vuorossa kadonneet avaimet. Pikkasin harmitti seista iphonen akku lopussa oven takana, kantaen ruokaostoksia, pyykkikasseja ja viikon tiliä.  Tietysti pyhäviikonloppuna kun aikki kämppikset oli menossa. Olin suunnitellut rentoutuvani hetken ja lähteväni ulos kavereiden kanssa uudessa mekossa. Tällä kertaa en voinut edes syyttää huonoa tuuria vaan oli katsottava peiliin ja kohdattava oma hajamielisyys.

Kävelin romppeideni kanssa tuttavani omistamaan baariin nimeltä Pokito. Pojat kaatoi mulle lasin viiniä ja nauratti älyttömillä jutuillansa. Kerroin juuri miten olin dissannut kylmiä kaupunkilaisia ja he vannottivat että kerron myös toisen puolen. Eihän se kaupungista ole kyse, vaan tyypeistä ketä tunnet ja ketä saat tai valitset elämääsi. Kyllä mä sen tiedän.

Olen alkanut vihdoin saada oikeita ystäviä, niitä joille voi soittaa myös huonoina päivinä eikä vaan baariseuraa etsiessä. Minusta se on ystävyyden merkki, kun voi nojata toisen olkapäähän kun on paha olla ja olla oma tylsä itsensä.

Sitä mulla on eniten ikävä, mun ihania tyttökavereita Suomesta. Voisi mennä sunnuntaina kaverin sohvalle makaamaan ja vetämään navan täyteen makuunin irtokarkkeja. Morkkistella edellistä iltaa tai puhua tyhmistä pojista. Täällä pojat on vielä tyhmempiä, joten juttuakin riittäisi.

Olen huomannut että osa ystävistä on pudonnut jo vuoden varrella ja muutamista on tullut sitäkin läheisempiä. On joitain ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse pitää yhteyttä, tietää että he ovat silti tärkeitä ja ystävyyssuhde pysyy. Jännä miten välimatka muuttaa ihmissuhtaita erilla tavoin.

Sitten mulla on myös uusia suomi-ystäviä. Niitä jotka ovat tulleet käymään täällä viikon tai kaksi ja olemme ystävystyneet. Niinkuin hassu hipsterikaverini Niclas, joka käy silloin tällöin täällä kylässä. Meillä oli superkiva viikko.