“New York is made up of millions of different people, and they all come here looking for something” ― Lindsey Kelk
Rakastan sanontoja. Voisin loputtomiin tutkia ja analysoida mitä ne paljastavat paikallisesta kulttuurista sekä historiasta. Kun sanonnan kääntää toiselle kielelle ja siirtää toiseen kontekstiin, siitä tulee helposti järjettömän typerä. Kouluesseitä kirjoittaessa suren usein etten tiedä montakaan sanontaa tai kielikuvaa englanniksi, joten tekstini jää helposti mielikuvituksettomaksi. Puhuessani kaverilleni sanoin; ”I don’t know if she is a fish or a bird”
Ei ihan mennyt perille..
Anyway, mietin eilen ärsyyntymiseen saakka suomalaisia sutkauksia ja erityisesti sanontaa etsivä löytää. Hölynpölyä! Vaikka kuinka etsin, niin minä en koskaan löydä.
Olen tullut tässä asiassa isääni ja minulla on AINA kadoksissa jotain; milloin pankkikortti, milloin sukkahousut ja milloin elämän tarkoitus. Lapsena äiti aina löysi hukkuneet romppeet, mutta nyt on yritettävä itse pelastaa tilanne. Sukkien tilalle voi ostaa toiset ja pankistakin saa uuden kortin kun nätisti pyytää. Mutta mitäs sitten kun aina ei edes tiedä mitä etsii? Miten silloin voi löytää yhtään mitään?
Olisi hyvin kliseistä sanoa että tulin New Yorkiin etsimään itseäni. Mutta oikeastaan tunsin kyllä itseni jo aika hyvin. Tulin ehkä etsimään sitä, mitä haluisin elämässäni. Suomalaiset sanonnat ovat hyvä esimerkki siitä mitä me suomalaisina elämältä kaipaamme. Sota-ajoilta kantaa tarve selviytyä tiukassa paikassa, lama-ajalta puolestaan pelko konkurssista ja taloudellisesta kriisistä. Huomaankin suomalaisena usein ajattelevani että onnellisuus tarkoittaa tasapainoa, turvallisuutta ja terveyttä. Huihattelu ja hössötys eivät ole kunnioitettavaa. On otettava itseään niskasta kiinni ja elettävä arkea. Kyllähän kaikki tietää että laiska töitään luettelee ja itku tulee pitkästä ilosta. Olen yrittänyt pitää itseni ruodussa ja asettaa levottoman sieluni perinteiseen muottiin.
Viimeisinä vuosina olenkin potenut huonoa omaatuntoa omasta tavastani elää hetkessä ja päämäärättömästi. Inhosin vanhassa työpaikassani lomien suunnittelua, oli turhauttavaa joutua päättämään vuoden aikaisemmin milloin haluaisin pitää kesälomani. Muut eivät ymmärtäneet haihatteluani, olenhan jo lähempänä kolmenkymppiä! Minä kuitenkin vaalin jopa arjessani spontaaneja ratkaisuja, enkä kauheasti suunnittele nykyhetkeä pidemmälle. Voitte vain kuvitella, miten vaivaannun kun ihmiset kysyvät, siis aiotko jäädä Nykiin? Miten kauan aiot asua Yhdysvalloissa? Haluatko ikinä takaisin Suomeen? Millaista työtä haluat tehdä kun valmistut? Haluatko kasvattaa lapsesi Suomessa?
Hemmetti en minä tiedä, eikä minun tarvitse tietää.
Hyvin suunniteltu saattaa olla puoliksi tehty, mutta minä en halua elämääni valmiiksi. Minulla ei ole mikään kiire vieläkään mihinkään. On ihanaa unelmoida, haaveilla ja hömpöttää. Minun mielestäni kaikki unelmia ei tarvitse asettaa tavoitteeksi ja yrittää saavuttaa niitä hampaita kiristellen.
Siksi kai minä tässä hullussa kaupungissa viihdyn. Kaikki muutkin näyttävät olevan ihan yhtä hukassa, mutta ei silleen huonolla tavalla vaan onnellisen hukassa ja pihalla. Ja täällä ei kukaan naura sinun päättömille unelmille, koska heidän omat unelmat on usein vielä hullunkurisempia. Jokainen siis etsii täällä jotain, mutta aika harva tietää mitä. Ja se on ihan okei.
Heidi T.
Photography Nick Counts
http://nicholascounts.com/