Riittämättömyys

Ystävä neuvoi aikoinaan lopputyön suhteen, että ota sellainen aihe jota siedät, ja hoida homma maaliin. Hyvä neuvo, paitsi että meni vähän harakoille. 

Valitsin – tai sain –  aiheen, josta innostun yhä uudelleen ja uudelleen, sytyn liekkeihin, haluaisin uida siinä ja upota sinne, ja… ja…. Ja siinäpä se ongelma sitten onkin. Kysy minulta: ”Mikä olikaan sun opinnäytetyön aihe?”, ja minä puhun vaikka läpi yön, aamuun saakka. 

 

Aihe on liian hyvä pilattavaksi. Opinnäytetyön 15 opintopistettä on liian vähän, enkä koskaan pääse työssäni haljua rantavettä syvemmälle. Lisäksi pelkään sekä onnistumista että epäonnistumista. Ah, tunteet…. 

 

Tykkään tästä aiheesta aivan liikaa, ja juuri tunne on se asia, joka on lähes lamauttanut minut. Olen muutaman kuukauden jopa kieltäytynyt ajattelemasta asiaa ihan täysin, koska pelkään katsoa silmästä silmään omaa riittämättömyyttäni, että minusta ei ole näin hyvän aiheen käsittelijäksi. 

 

Lisäksi aihe leviää kuin pullataikina (jonkun muun leipoma). Koska jos otan mukaan aiheen X, sen syventäminen vaatii myös Y:n ja Z:n ja Å:n, Ä:n ja Ö:n selittämistä. Ja piirtämistä, ja kaavioita, kuvia, hitto vieköön vaikka koko illan elokuvaa ja dokumenttia aiheesta. Ja 20-osaista kirjasarjaa. 

 

Muutaman kuukauden kieltäymys itse asiasta on kuitenkin saanut analyysirattaat päässä käymään ylikierroksilla. Voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan pelkästä kirjoittamisen vaikeudesta. Haluaisin kirjoittaa sellaista tekstiä, jossa oma ääneni näkyy ja kuuluu, enkä vaan toistella itseäni viisaampien sanoja. 

 

Mutta nyt tämä kissaeläin nimeltään Opinnäytetyö on nostettu pöydälle. Tuossa se kehrää ja venyttelee raajojaan ihan silmien alla. Nyt minun on pakko heittäytyä tähän mukaan, kehrätä yhdessä sen kanssa ja silittää sitä. 

 

Käsi ylös: kuinka moni on herkistynyt oman lopputyönsä äärellä ihan kyyneliin saakka vain, koska se voisi olla niin paljon enemmänkin kuin pelkkä lopputyö? Vai olenko se vain minä?