Määrittääkö ulkonäkösi eksistenssisi?

Vastaus otsikon kysymykseen: Kyllä! Halusimme tai emme. Tai oli se sitten oikein tai väärin. 

Eräässä tutkimuksessa, ehkäpä brittiläisessä sellaisessa (ja nyt jos joku osaa osoittaa tämän nimenomaisen tutkimuksen minulle, niin äkkiä viestiä!) kohdehenkilöiden tuli keskustella puhelimitse ennalta määrätyistä verrattain yleisistä aiheista. Naisille annettiin vain lista puheenaiheista, ja miehille kerrottiin puhelimen päässä olevan naisen taustatiedot, kuten koulutustausta ja ammatti, sekä annettiin valokuva. Jo tässä vaiheessa osoittautui, että naisen taustatiedot eivät kiinnostaneet vilkaisua enempää, mutta valokuvaa tiirattiin sitäkin tarkemmin. Paitsi että valokuva ei ollut todellinen. 

Puhelinkeskustelussa kuitekin osoittautui, että ”viehättävän” naisen kanssa keskustelevat miehet olivat kiinnostuneempia, innostuneempia ja kohteliaampia, kun taas ”ei-niin-viehättävän” naisen kanssa keskustelevat miehet olivat lyhytsanaisia ja halusivat lopettaa keskustelun nopeasti. Keskustelutaidoilla, äänellä tai taustatiedoilla ei ollut juurikaan vaikutusta lopputulokseen. 

Ei varmaan tarvitse tiivistää yhteenvetoa tämän tarkemmin?

Jatkan alkuperäisen tutkimuksen etsimistä edelleen, koska palan halusta saada tietää, toteutettiinko tutkimus myös toisin päin? Eihän se muuten ole kuin puolet totuudesta. Mutta jo tällaisenaankin tutkimus korreloi täysin omakohtaiseen kokemukseeni. 
 

Olin vastikään tilanteessa, jossa useita niin sanotusti samalla viivalla olevia toisilleen tuntemattomia ihmisiä vietti aikaa yhdessä. Olemme kaikki saman koulutusasteen opiskelijoita, osa vähän pidemmällä kuin toiset, mutta suurta eroa meissä ei ole. Sosioekonomiset erot välittyvät kyllä selvästi esimerkiksi pukeutumisessa ja puheenaiheissa, mutta kyseisessä tilanteessa olimme kaikki samalla opiskelijastatuksella. 

Oli häkellyttävää huomata, kuinka ennestään tuntemattomien miespuolisten opiskelijoiden käytös, äänensävy ja puhetapa muuttuivat, kun he keskustelivat – tai oikeastaan vaan pyrkivät välttämään keskustelua – sen joukon vähemmän viehättävän naispuolisen jäsenen kanssa. Ei tarvitse olla erikoisen taitava rivien välistä lukija ymmärtääkseen, että se olin minä. 

Eli onko todella niin, että koko eksistenssini, älykkyyteni ja kiinnostavuuteni on suoraan sidoksissa ulkonäkööni? Kävi ilmi, että kaikki opiskeluuni tai työhöni tai ylipäätään omaan elämääni liittyvät ratkaisut ja valinnat olivat jotenkin huonompia, jotenkin vääriä, tai kertakaikkiaan vain täysin mielenkiinnottomia. Asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että itse elän ja hengitän kommunikoinnista, keskusteluista ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Olen elämäni aikana päässyt osalliseksi mitä mielenkiintoisimpiin ajatustenvaihtoihin. Ja ei: en todellakaan ole valinnut keskustelukumppaneitani ulkonäön perusteella, koska ihmisten suurin lahja toisilleen on aivan muualla kuin naamassa, vaatteissa tai vartalon rasvaprosentissa. 

Mutta mitäs nyt sitten? On käynyt selväksi, että nallekarkit eivät nyt mene tasan elämässä. Alkaako nyt kuumeinen kilpajuoksu aikaa vastaan, tehokuntokuuri ja kaiken muuttava muuttumisleikki itseni kanssa? Pikainen kauneusloma Tallinnaan? Enpä usko. En nimittäin usko jääneeni kuitenkaan paitsi mistään liian tärkeästä. Minulla on elämässäni valtavan paljon onnea ja rakkautta, ja taatusti ihmisiä, joiden kanssa saan puhua vaikka maailman loppuun saakka. Mutta se, että kirjoitan tästä aiheesta, osoittaa, että ei tämä nyt ihan mikään ohimenevä asia ole, vaan olemassa oleva todellinen ongelma, joka pahimmillaan vaikuttaa ammatilliseen menestykseen ja työnsaantiin. Toisaalta tällainen pinnallinen lokerointi vaan säästää hukkaamasta kallisarvoista aikaa idioottien kanssa. Joten taidan tästäkin eteenpäin olla vain oma itseni.