Chamonix — viisi päivää alppimaisemissa
Vietin muutama viikko sitten viisi päivää alppimaisemissa Ranskassa, Chamonix’ssa. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt alpeilla, joten pelkkä oleilu jylhien vuorimaisemien ympäröimänä oli jo itsessään aikamoinen kokemus minulle, joka maisemaherkistelee tämän tästä.
Reissu oli myös melko suunnittelematon, sillä varasin lentoliput paikan päälle vain muutaman viikon ennen itse h-hetkeä. Tuntui kuitenkin, että pieni maiseman vaihdos oli tarpeen. Hektisen kesän ja kesälomilta takaisin töihin paluun jälkeen tuntui hyvältä pitää pieni tauko. Hengähtää, nauttia luonnosta, auringosta ja olemisesta.
Oli myös ihana lähteä reissuun, jolle ei ollut asettanut kummemmin mitään odotuksia. Lähinnä toivoin saavani viettää valtaosan päivistä ulkona, nauraa, hymyillä ja pitää hauskaa — ja se toive toteutui täysin. Pääsin muun muassa ihailemaan sanoinkuvaamattoman kauniita maisemia 3 842 metrin korkeudesta Aiguille du Midin huipulta, vaeltamaan melkeinpä 10 tuntia putkeen, pulahtamaan kahteen vuoristojärveen sekä kadottamaan ajantajun vehreillä poluilla. Luonnon keskellä jokainen solu tuntui olevan herkillä. Hyvällä tavalla.
Pysähdyin vähän väliä hengittämään ilmaa ja herättelemään itseäni, sillä ajottain tuntui, että elin unessa. Luonto ympärillä tuntui niin maagiselta ja mystiseltä. Monet isommat tai pienemmät huolet karisivat harteilta. Elämä tuntui todella kevyeltä ja huolettomalta. Sai aivan uutta perspektiiviä asioihin. Pulahtaessani satumaisen siniseen ja virkistävän viileään vuoristojärveen tuntui kuin koko keho olisi huutanut kovaan ääneen ”ihanaa”.
Oli toki myös niitä hetkiä, kun kaikki tuntui turhauttavalta. Kun kehoa ja mieltä haastettiin ja koeteltiin. Kavutessani välillä pelkkää nousua kohti korkeuksia jalat huusivat ajottain väsymyksestä turtuneena. Piti pysähdellä hengittämään ja huokailemaan. Keräämään hieman energiaa. Mieleen tuli hetkittäin olo, että ”mä en pysty tähän, mä en jaksa”. Mutta silti jostain syvältä sisältä löytyi vielä tahdonvoimaa ja sitä suomalaista sisua, joka sai jalat harppomaan kivisiä polkuja eteenpäin silloinkin, kun tuntui väsyneeltä. Aivan kuin joku pieni ääni olisi kuiskannut lempeästi korvaan ”kyllä sä jaksat”. Ja niin sitä jaksoikin. Ja kun mäki oli taklattu sai kevyesti taputtaa itseään harteille, hymyillä leveästi ja todeta hieman vitsikkäänä ”ei se nyt niin rankka juttu ollutkaan”.
Otin myös usein hetkiä, jolloin jäin vain seisomaan paikalleni tai istahdin alas tuijottamaan kaukana horistontissa kohoavia vuoria. Pyyhin maisemaherkistelyn tuomia kyyneleitä poskilta. Onnenkyyneleitä. Kaikki tuntui välillä jotenkin epätodelliselta. Kehon ja mielen valtasi niin lempeä ja pehmeä olo. Sellainen, jota ei hektisessä arjessa ihan joka päivä tunne. Tai jos tuntee, niin se jää helposti huomaamatta. Tuntui, että oli todella paljon tilaa.
Luonnolla on aivan älytön voima vaikuttaa tunteisiin, kehoon ja mieleen. Sen jos jonkin sai taas jälleen kerran todeta alppilomalla.
