Hurahtamisen ihmeitä tekevä voima
Tein ihan käsittämättömän kirpparilöydön pari viikkoa sitten. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Eurolla. Nimen ja kannen perusteella olin harkinnut sen hankkimista jo aiemmin, joten kävipä viuhka.
Hullaannuin siihen ihan täysin. Ensinnäkin löydän sen kirjoittajasta sieluntoverin. ”Epäsosiaalisen”, vetäytyvän, hurahtamiseen kykenevän kirjallisuusihmisen, joka on mono no aware. Toisekseen kekkasin juuri mitä haluan tehdä isona: tutkia ja kirjoittaa, inspiroitua jostakin niin, että olisin valmis matkustamaan toiselle puolen maailmaa uppoutuakseni aiheeseen joka solulla (toki ei ole pakko matkustaa, voin myös uppoutua aiheeseen esimerkiksi vintillä). Itse asiassa hurahtaminen on elämänilon edellytys. Kaipaan sitä. En ole aikoihin hurahtanut mihikään niin, että se tunkisi uniin tai että aamupuuroa hämmentäessäni keksin yhteyden asioiden välillä joiden ei aiemmin ole tajunnut liittyvän toisiinsa ja että kaikki oikeastaan liittyy kaikkeen yms. mopo käsistä -osastoa.
Kirjan aihe itsessään, siis Sei Shonagon kuulostaa mielenkiintoiselta. Joudun kenties lukemaan The Pillow Bookin eli Tyynynaluskirjan (olisi kyllä tosi reilua että se ilmestyisi suomennettuna: olen niin hidas lukemaan englanniksi, että mielenkiintoni herpaantuu viimeistään sivulla viisi.) Tuo nimi tuntui oudon tutulta ja kappas, löysin dvd-hyllystäni samannimisen elokuvan. Täytyy katsoa se uudestaan, ajatuksella. Muistaakseni jätin sen kesken, koska mustetta juonut, kuolemaa tekevä Ewan McGregor oli vähän liikaa.
Niin se mono no aware. Luulin olevani vähän heihei, mutta se onkin vaan sitä.
[MIA KANKIMÄKI KIRJOITTAA]
Tarinan läpäisee ja sen yllä leijuu selittämätön melankolia, elämän kauneuden tuottama suru, loppumisen tunne, aavistus siitä, ettei jotain sittenkään saanut tarpeeksi. Tunteen aiheuttajaa on mahdotonta paikallistaa, mutta se tuntuu paineena takaraivossa, kurkussa ja kitalaen ontelossa – se ei purkaudu kyyneleiksi, mutta se valtaa kehon kokonaan, eikä siitä tiedä, mitä sille pitäisi tehdä, miten sen kanssa pitäisi olla, mutta jotain kestämätöntä, jopa sietämätöntä tunteessa on. Aware on se sama selittämätön tunne, jonka valtaan joutuu katsoessaan kesäyössä tyynen järven taa laskevaa aurinkoa tai kuullessaan mustarastaan laulun huhtikuisessa illassa: siihen liittyy totaalista kauneutta, annos kaihoa, aavistus epätoivoa, tunne siitä, ettei kaikesta tästä pysty koskaan nauttimaan niin paljon kuin pitäisi, sillä siitä ei saa otetta, sitä ei saa mukaansa, sitä ei voi omistaa, sille ei pysty täysin antautumaan, se jää aina hieman tavoittamattomiin, vaikka on täysin sen ympäröimänä. Tunne on sietämätön ja ihana, ja vaikea kestää.
