Ääni, vimma ja univelka

Joskus on näitä kausia kun pitäisi pystyä olemaan super. Samalle viikolle osuu neljä työvuoroa (joista en millään muotoa valita, sillä jollainhan on noi Kelan perinnät hoidettava, mikä taas johtaa siihen että joudun loppuvuodesta perumaan muutamalta kuukaudelta opintotukia kun olen ”tienannut niin paljon” mutta pas*aaks tässä kannattaa nokkaansa koputtaa kun eduskunta on tällaisen opintotukilain meille säätänyt, kaikilla maailman lapsilla ei ole kenkiä jne.) ja käsittämätön suma kouluhommia (kaksi kevytesitelmää ryhminä). Viime viikonloppuna olin ihan hajalla ja varma etten klaaraa tätä millään, mutta nyt alkaa olla melkein pulkassa. Sopii toivoa ettei valo tunnelin päässä ole vastaantulevan junan etulyhty.

 

kisuvimma1.jpg

 

 

Willian Faulkner: Ääni ja vimma

 

Taas tällainen nimen perusteella valittu teos, jonka ajattelin olevan jotain jazz -sukupolven ilakointia sääret ja hiuslaitteet heiluen. Eipä olisi voinut pahemmin erehtyä. Teoksen tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun syvään etelään, missä Compsonien suku vetelee viimeisiään. Perhe on hitaasti luisumassa kohti rappiota, mutta periamerikkalainen ulkokultaisuus ja tietty tekopyhyys pitävät vielä ihmiset virkeinä. Poikkeuksellista ja erityisen modernistista on se, että kertojia on neljä.

 

Kertomuksen avaa Benjamin, kehitysvammainen ja kenties autistinen poika/mies. Tekniikkana on käytetty tajunnanvirtaa ja paikoin on todella vaikea pysyä kärryillä siitä mitä tapahtuu, missä tapahtuu ja kenelle tapahtuu. Hänen havainnot ovat kaleidoskooppimaisia, täysin epälineaarisia tai jopa päällekkäisiä, aistit sekoittuvat, sekavia kuvia missä tapahtuu ja samalla ei tapahdu. 

 

puuruoho2.jpg

 

Seuraavan osion tajunnanvirrasta vastaa Quentin, joka elää viimeistä päiväänsä ja on aikeissa tappaa itsensä (minkä sitten toteuttaakin). Quentin on kenties kertoomuksen ristiriitaisin hahmo. Takakannen tekstin ja Faulknerin myöhemmin lisäämän selostuksen mukaan hänellä on ollut insestinen suhde siskoonsa Caddyyn, joka on kenties ehkäpä saanut lapsen tälle (isäehdokkaita on tekstissä kuitenkin poimittavissa useita mahdollisia) jonka nimi on, yllätys yllätys, Quentin (vaikka lapsi onkin tyttö). Suhde on ikään kuin selittävä tekijä itsemurhalle. Erikoista on se, että itse kertomuksessa ei varmuudella tuoda suhdetta esiin. Quentin puhuu ”eroottisista tunteista”, mutta toteutuksen tasolla ei liikuta ja Quentin ei kertojana ole mitenkään selkeimmästä, eikä välttämättä luotettavimmasta päästä. Hän katuu jotakin kovasti, on pahoillaan ja pois tolaltaan, mutta teksti on tulkittavissa myös niin ettei välttämättä ollut tapahtunut mitään. Quentin yritti suojella Caddya kundeilta siinä onnistumatta ja hänen epäonnistumisen tunteensa voisi ihan hyvin olla tästä kumpuavaa.

 

Kolmas kertoja on Jason, sisaruksista nuorin ja ärsyttävin. Hänen osuutensa on selkeää ja johdonmukaista luettavaa ja sijoittuu hetkeen, jona isovanhempiensa hoteisiin jätetty neiti-Quentin on karannut ikkunasta sirkuksessa työskentelevän miehen matkaan varastaen ennen lähtöään Jasonin jemmaamat rahat (joista iso osa on Quentinin elatukseen tarkoitetuista rahoista pimitettyjä). Jason on ollut isäntä talossa sen jälkeen kun isänsä kuoli ja pitänyt jöötä mielivaltaisesti kostaen neiti-Quentinille kaikki siskonsa tekemät synnit. Viimeinen kertoja on ikään kuin kaikkitietävä, muttei hänkään varsinaisesti paljasta meille aukotonta tarinaa.

 

Eniten kertomuksessa mietitytti Benjamin. En halua olla mikään pilkunnussijaniuho, mutta kun muiden kertojien mukaan Benjamin lähinnä ulvoi ja kuolasi, hänen tuottamansa ajatuksenvirta on kuitenkin hämmästyttävän ymmärrettävää matskua. Mistä johtuu mieleen, että mistä oikeasti voi tietää mitä toisen päässä liikkuu: ihmisen ulosanti ja sisäisyys voivat olla aivan eri tasoilla. Kuitenkin vaikeasti kehitysvammaisen ja autistisen ihmisen sisäinen elämä on kaiken esitettävyyden ulkopuolella: jos ei hän itse pysty tuottamaan tekstiä tai puhetta, emme voi tietää hänen ymmärryksestään mitään. Voiko ihmisellä olla ajatuksia ilman kieltä? Miten ympäristön kokee ilman sanoja? Onko tällainen ihminen silkkaa tunnetta? Tämä on mulle jotenkin likeinen aihe, sillä oma siskoni on kehitysvammainen ja autistinen ja ihan muutaman kerran olen miettinyt mitä hän ajattelee, mitä hän kokee ja miten hän kaiken kokee.

 

Mutta sitten taas kuitenkin: mitä me ikinä voimme tietää toisen sisäisyydestä, kun sanatkin ovat suhteellisia? Tavallaan jokainen meistä elää siinä mielessä omalla planeetallaan ja on aivan täysin yksin, kaikki tämä hieno kommunikaatio on kirjaimellisesti vain sanahelinää. Minä koen jotain minkä tulkitsen, minkä puen sanoiksi, ilmaisen ja joku mahdollisesti ottaa tämän vastaan, tulkitsee jne. ja lopputuloksena on parhaimmillaankin vain likiarvo.

 

Niin että me ollaan jokainen ihan yksin, eristyksissä, ”I am an island”. Ainoa keino koskettaa ilman viestin muuttumista matkalla on esimerkiksi näyttää keskaria, halata tai nipistää. Paitsi että eleet merkitsevät eri asioita eri kulttuureissa, joten turvallisinta on olla hiljaa ja tekemättä mitään. Voisin myös ehkä mennä nukkumaan.

 

Ei mut jos ihan vakavasti puhutaan niin suosittelen lämpimästi tätä kirjaa. Avartaa maailmaa taas hippasen.

 

pollo.jpg

suhteet oma-elama kirjat
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.