Keskinkertaisuuden manifesti

Tunnustan. Olen taas lukenut MeNaisia ja pöyristynyt. Kyseessä on Anu Silfverbergin kolumni Helvetissä on erityinen paikka lässyttäjille. Keskinkertaista sieluani on jälleen loukattu.

Introna haluan tuoda esiin sen, että arvostan Anu Silfverbergiä kirjoittajana suuresti, enkä pidä kympin tytön nimitystä negatiivisena tai muuten kehnoin konnotaatioin latautuneena ilmauksena. Itse asiassa kunnioitan ja arvostan kympin tyttöjä enemmän kuin monia muita ihmistyyppejä. Olisin mielelläni sellainen. Jos jumala on olemassa, hän on mahdollisesti kympin tyttö.

Siteeraan kolumnia: ”…helvetissä on [myös] valtava arkistohalli täynnä naisten kirjoittamia kolumneja, blogeja ja pääkirjoituksia, joissa lässytetään, että naisten pitäisi vaatia itseltään vähemmän ja ’hemmotella itseään.'” Suhtaudun suurella varauksella naistenlehtien harjoittamaan propagandaan, jonka mukaan nainen voi saada iloa ja onnea ostamalla ja käyttämällä sitä tai tätä tuotetta, jota ilman hän on itsensä rupsahtamaan päästävä vätys, joka pitäisi ajaa autiolle saarelle muiden rikollisten kanssa. Sen sijaan nämä voimaannuttaviksi tarkoitetut kliseet tyyliin ”kelpaat sellaisena kuin olet”, ”keskinkertainen on riittävää” ja ”ei ole pakko ylittää itsensä koko ajan” saattavat tulla oikeasti tarpeeseen.

Ai miksi?

Suurin osa meistä on keskivertoja. Ei kympin tyttöjä ja poikia. Nykyaika on kyllästetty itsensä ylittämisen, pystyt mihin vaan -ajattelun hattaralla, jonka tarkoitus on toki inspiroida ja potkia eteenpäin, mutta ollaan nyt rehellisiä: kaikki ei vaan ole mahdollista. Kaikki eivät voi olla astronautteja, presidenttejä tai hiihdon maailmancupin voittajia. Positiivisuudessa, kunnianhimossa ja yritteliäisyydessä ei ole mitään vikaa, mutta me etuoikeutetut länsimaiset onnenmyyrät elämme yhteistä harhaa, jossa kaikki on mahdollista kunhan vain yrittää tarpeeksi. Entä sitten kun suurin osa meistä, keskinkertaiset, emme pystykään kaikkeen? Olemme kaikesta yrittämisestä huolimatta jotain muuta kuin täydellisiä elämän joka saralla. Silloin on mielestäni enemmän kuin suotavaa, että joku sanoo, vaikkakin vain akkain aviisissa, että hei, vähempikin riittää. Että ihmisten kullattujen fasadien takana on yhtälailla epäonnistumisia ja itkuja, ihminen ei veny kaikkeen ja että on enemmän poikkeus kuin sääntö olla hyvä kaikessa.

En ole tässä rötväilyn ja hanskojen naulaan laittamisen puolestapuhujana. Totean vain, että kun meitä suurinta osaa ihmisistä vertaillaan kympin tyttöjen mittapuulla, ei meillä ole paljoa jakoa.

Sen sijaan puhun armollisuuden puolesta. Mielestäni on tärkeää valita taistelunsa ja priorisoida. Ei tarvitse olla kympin tyttö kaikilla elämänalueilla. Totta munassa on hyvä vaatia itseltään jotakin järjestelmällisen alisuoriutumisen sijaan, mutta tässä suorittajien taivaassa on hyvä muistaa vetää raja johonkin. Puhun tässä nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ei voi kauhalla ottaa jos on lusikalla annettu. Olin kovin pettynyt kun en pystynytkään hoitamaan yliopisto-opintoja neljässä vuodessa käyden samalla töissä, remontoiden taloa, pitäen huolta kodista, parisuhteesta, perheestä, ulkonäöstä, kunnosta ja ystävistä. Olinhan pettänyt paitsi itseni, myös lähimmäiseni ja kaikki ne odotukset, joita on lastattu kolmekymppisen äitivaimotyöläisopiskelijan niskaan.

Niin että muistakaa tarkistaa vaatimuslistanne. Ehkä se ei ole teidän ensinkään.