Linn Ullman: Aarteemme kallis
Jos kirjan kannessa lukee ”[l]ähes täydellinen romaani” (Adresseavisen), rima alkaa olla korkealla. Ja toden totta teos imaisi mukaansa kuin tornado telttailualueella. Kertomus alkaa hetkestä, jolloin Jenny on valmistautumassa 75-vuotisjuhliinsa. Tästä alkaa kiertyä auki (spoiler alert!) vuosikymmenten taakse ulottuva syiden ja seurausten ketju, jossa on tavalla tai toisella läsnä myös Jennyn tytär Siri. ”Kalliita aarteita” on tarinassa useita: varhain kuolleet Syver ja Mille, Siri, Sirin ja Jonin lapset Alma ja Liv, kenties myös Jonin syntymättömäksi jäävä romaani.
En lähde sen tarkemmin erittelemään juonta, sillä se on liian monimutkainen selitettäväksi lyhyesti. 360:een sivuun mahtuu monta tarinalinjaa, jotka kaikki kuroutuvat sykkyrälle Sirin kohdalla. Näen tämän olevan ennen kaikkea Sirin tarina. Erityiseksi ansioksi luen sen, että kaikkia lankoja ei solmita, vaan yllättävän paljon jää avoimeksi. Alkuun se tuohdutti suuresti, eihän tätä nyt tälleen voi jättää kesken?! Näköjään voi ja se jos mikä saa miettimään kirjaa viivyttelevän pitkään.
Ensinnäkin Jon. Olisin halunnut nähdä hänen narahtavan kunnolla. Sen äijän en soisi pääsevän kuin koira veräjästä. Hän teki tunnustuksen pakon edessä yhdestä naisseikkailustaan ja senkin puolittain valheellisesti. Miten Siri saattoi uskoa häntä, selityshän oli kaikkea muuta kuin uskottava! Kenties hän halusi uskoa? Olisiko hänelle oikeasti ollut hyväksi tietää kaikista hoidoista? Ja että yksi heistä oli hänen ystävänsä. Toisekseen mihin ihmeeseen Jonin nostamat kirjaennakot olivat huvenneet? Jos hän oli kustantamolle auki miljoonan, mihin ihmeeseen se oli kulunut kun asuntoakin lyhennettiin Sirin tienesteistä?
Entä Mille? Kuka hänet oikeasti tappoi? Syyllisenä pidetty KB oli lähtenyt pois, Alma oli nähnyt Millen yksin tienpientareella. Miksi ihmeessä tämä mies olisi tullut uudestaan paikalle? Hän oli jo raiskannut Millen, ts. saanut mitä halusi ja lähtenyt omille teilleen. Oliko tappaja sittenkin joku muu? Entä mitä kieroutunutta Millen äitiin liittyi, miksi sen kirjan nimi oli Amanda’s? Vai viittaako nimi vaan siihen, että Mille oli hänen aarteensa?
Aarteemme kallis oli mukava lukea, sitä ei olisi malttanut päästää hyppysistään. Luin samaan aikaan Puumaa ja näiden kahden ilmeisistä eroista huolimatta niissä oli jotakin samaa. Menneen ajan läpikäyminen ja kipeiden muistojen varjot? Erona on kuitenkin se, että Ullmanin teos piti otteessaan monta päivää lukemisen jälkeenkin vielä. Se koskettaa epätäydellisillä ihmisillään ja elämän arvaamattomuuden mukanaan tuomalla rujoudella.