Luolanaisia ja Barbie-nukkeja
Olen taas miettinyt ulkonäköasioita mm. tämän Fitness Führerin jutun ansiosta. Ensinnäkin haluaisin tuoda esiin sellaisen seikan, että miten ylettömän etuoikeutettuja olemme, kun meillä on varaa porata omasta ja toisten ulkonäöstä. Varsinkin toisten ihmisten ylipainosta. Ilmeisesti se on merkki siitä, että elämässämme ei ole mitään kovin vakavia huolia, joten sitä kautta ajateltuna tämähän on positiivinen juttu. Paitsi sitten kun aletaan terrorisoida muita niillä ulkonäkövaatimuksilla – silloin asiat voivat oikeasti muuttua vakavaksi.
Kyseessä ei ole kirjoittajan omakuva.
En oikein käsitä mistä nämä nykyiset ulkonäkökriteerit tulevat. Ihmisellä tuskin on luontaista tarvetta kuljeskella pakkelia naamassa, tukka puhallettuna, jonkun täysin mielivaltaisen asukoodin noudattajana tietyt, jälleen mielivaltaiset, tissi-, vyötärö- ja persestandardit täyttäen. Okei, terhakoiden kannujen ja leveän lantion suosiota on selitetty sillä, että ne viestivät hedelmällisyydestä, mutta tämä kaikki muu on kultturiin liittyvää kuorrutusta. Todellakin kyse on kuorrutuksesta, sillä selviytymisen kannalta niillä ei ole mitään merkitystä. Suvunjatkamiseen ne saattavat kuitenkin liittyä sitä kautta, että aina täytyy olla jonkinlaiset sosiaaliset tikapuut: asioita jotka erottavat lauman paremmiston muista. Miehillä nykyajan alfauroksen asema hankitaan uran ja rahan kautta: ulkonäöllä ei juurikaan ole asian kanssa tekemistä, vaikka fyysinen vahvuus ja puoleensavetävyys hameväen silmissä eivät ole pahitteeksikaan.
Mutta naiset. Meidät edelleen arvioidaan pantavuusasteikolla. Uralla ei ole niinkään väliä (saatika luonteella, tsih!), mutta rahalla voimme parannella omia asemiamme lihamarkkinoilla: on mahdollista hankkia dopingia vaikkapa silikonipussien, erilaisten irtolisäkkeiden ja naamatököttien avulla. Myös se mihin verhoamme tomumajamme on luokkaa make it or break it: ei todellakaan ole yhdentekevää mitä rättejä suosimme, sillä se kertoo statuksesta, wanna be -statuksesta, mitä elämäntapaa tai kuviteltua elämäntapaa edustamme ja siitä olemmeko mukana pelissä vai emme.
Kuka tästä täysin järjettömiin mittoihin paisuneesta kilpavarustelusta sitten hyötyy? Miehetkö? Jotenkin näen asian niin, että tarjonta vaikuttaa kysyntään. Jos esim. tarjolla olisi pelkästään alkukantaisia, takkutukkaisia, ärisemällä kommunikoivia luolanaisia, miehet tyytyisivät heihin (itse asiassa saattaivat tykätä hyvinkin paljon, olisiko tämä seuraava trendi?) Se mikä nykyisessä kauneusihanteessa pistää silmään on se miten paljon Barbie-nukkea se muistuttaa. Ei mitään luonnollista, painovoimanvastaiset mittasuhteet ja luonnottoman tuuhoinen hiuskuontalo. Jännä juttu on se, että nykyisen (nuoren) naisen ihannekuva on jotenkin kamalan lähellä pornoteollisuuden kuvastoa: eiköhän ne törröttävät muovikannutkin (ja huulet!) ole sieltä kotoisin. Jos hameet ja shortsit vielä lyhenevät, maailma voi toimia gynekologina (itse asiassa näin kaupassa nuoren naisen jonka mekko oli niin lyhyt, että hänen pakaransa vilahtelivat). Kaula-aukot ovat niin suuria, ettei parane aivastaa tai on tissit tiskissä. Minkä ihmeen takia? Mitä me naiset tästä saadaan? (Voin kertoa että miehet siellä kaupassa eivät saaneet silmiään irti mekkotytöstä: se oli oikeasti mielenkiintoista seurattavaa.)
Pointti, jonka kauan sitten kadotin oli se, että naiset hyvin pitkälti määrittävät nämä kauneusnormit. Jos emme lähtisi näihin pöljyyksiin mukaan, miehet olisivat ihan tyytyväisiä jos silloin tällöin vilauttaisimme rannetta. Toki tässä nyt on miessukupuolen taipumuksillakin näppinsä (ja heppinsä) pelissä: maailman vanhin ammatti ei olisi maailman vanhin ammatti ilman asiakkaita. Jotenkin tämä kauppatavarana olo varmasti liittyy tähän kuvioon. Suomessa kuitenkin nainen on maailman toisiksi (?) tasa-arvoisin ja silti naisen euro on mitä, 75 senttiä? Kyllähän sillä nainen pidetään kummasti altavastaajana ja miellyttäjänä. Silti en ymmärrä miksi me naiset kilpailemme asialla, joka kirjaimellisesti kaivaa kuoppaa jalkojemme alla? Kun kilpavarustelu alkaa, tulee vääjämättä päivä jolloin meidän ammusvarastomme on auttamatta tyhjä: sitä kutsutaan myös ikääntymiseksi, van-he-ne-mi-sek-si. Se on muuten päivän kirosana lihavan ohella: vanha. Kimmoisuutensa menettänyt. Kun me naisväki keskitymme niillä tikapuilla tallomaan siskojamme korkkareilla silmiin, miehet pitävät sillä välillä hauskaa: tekevät asioita joista pitävät. Vai pidämmekö me ulkonäöllä kilpailemisesta niin paljon, että se on meille harrastus? Miksei me voida keskittyä johonkin muuhun, kuten autoihin, ristipistotöihin, patikoimiseen tai netin kissavideoihin…niin, mitä me naiset sitten tekisimme? Taisin vastata itse omaan kysymykseeni. Me suihkun jälkeen föönaamme, meikkamme, supsutamme Guerlainia korvan taakse, valitsemme kaapista heimovaatteet ja ulos lähteissämme laitamme jalkoihin mahdollisimman epämukavat kengät.
Itehän meikkaan vain siksi ettei minua luultaisi töissä pandakarhuksi.