Naukumaijan nurkka
eli miksi kissat ovat mukavempia kuin ihmiset
En siis ole varsinaisesti ihmisvihaaja vaikka olen sellaiseksi alkanut viime aikoina innokkaasti kouluttautua, mutta yllättävän usein huomaan ajattelevani että eläinten kanssa on vaan niin paljon helpompi olla. Saa olla oma itsensä, ei tarvitse skarpata, ei saa osakseen kohtuuttomia vaatimuksia, mutta saa kuitenkin toiselta kiintymyksen osoituksia. Tiedän kyllä että on olemassa riski että kissa kiintyy lähinnä siihen henkilöön joka häntä ruokkii eli tässä saattaa murkina toimia välineenä. Sen asian kuitenkin pystyy sivuuttamaan sillä, että ajattelee niitä hetkiä kun oma seura on kissalle kelvannut vaikka tämän masu on ollut täynnä: kissa pyrkii syliin ja tulee saman peiton alle nukkumaan. Hän tulee myös kanssani täyttämään ja tyhjentämään pyykkikonetta, tunkee usein kylppäriin kun sinne menee suihkuun ja onpa tämä mainio kultamurmeli usein ovella vastassa kun tulen kotiin. (Olemme tutkineet asiaa: kissa tunnistaa meidän auton äänen. Eli jos pihaan ja kotiovelle kävelee, kisu reagoi hitaammin ja ryntää tervehtimään vasta sitten kun on riisumassa päällysvaatteita. Kun tulee autolla kotiin, kisu kököttää eteisen matolla jo kun pääsee ovesta sisään.)
Kissat ovat tunnetusti fiksuja, mutta eivät ne nyt ihan penaalin terävimpiä muumeja ole: jos osoitan kisulle jotakin ikkunasta, tämä tuijottaa sormeani kohteen sijaan.
Kissan kehräys on yksi maailman terapeuttisimmista äänistä. Viime aikoina vitutuksentäyteisissä ahdistavissa tilanteissa olen ajatellut hetkeä jolloin pääsen kotiin, saan kissan syliin ja silitellä tämän silkkiturkkia ja tämä alkaa kehrätä. Väittäisin että kissan helliminen päihittää purkista saatavat rauhoittavat mennen tullen. Kissan kehräyksen taajuus on kuulemma 26 kierrosta sekunnissa, eli sama kuin tyhjäkäynnillä olevan dieselmoottorin.*
Onhan kissat kauniita olentoja. Ihan järjettömän suloisia. Samalla ylväitä ja veistoksellisia, mutta kuitenkin leikkisiä ja hassuttelevia. Kissoissa on kaikki söpöä: nöpönenä, pikkuinen leuka, suuret silmät ja kääntyilevat korvat. Entä sitten anturat: pienet, pehmoiset vaaleanpunaiset jelly bean -namuset, voi gää! Tai sitten kissan venyttelyt tai naaman ja tassujen pesutukset: voin oikeasti katsella tämän touhuja minuuttikaupalla. Kissasympatioitani lisää myös se, että meillä on yhteinen mielenkiinnon kohde: suhtaudumme intohimoisesti nokosiin. Enempi on parempi. Auringonsäteissä voi ottaa torkut. Kaatosateella voi ottaa torkut. Jos ei huvita voi ottaa torkut.
Meidän kisun kanssa voi myös jutella. Hän saattaa halutessaan vastailla mun juttuihin vienoilla naukaisuilla. Nämä keskustelut saattavat kestää usean repliikin verran. Ja on yksinkertaisesti ihanaa kun pa**an päivän jälkeen kissa tulee puskemaan ja kehrää samalla kuin rukki. (Saattaa tietty olla että se on vain nälissään, mutta se ei varmaan ole olennaista…)
Voihan purr miau.
*Mike Darton: Miukun tassukirja kaikenkarvaisista kissoista (2012)