(Sisältää spoilereita!)

Se oli sitten siinä. Kolme jaksoa on yhtä kuin kausi Sherlockia.

Tumblrissa oli taas ihan parhaimmat ja pahimmat analyysit viimeisestä jaksosta. Oltiin poissa tolaltaan, koska jakso oli huono/käsikirjoitus kehno/lopun kertoja-Mary ihan väärin jne. Mun mielestä se oli kuitenkin ihan hyvä. ”Pojat” jatkavat niin kuin ennenkin, Baker Street 211b:ssä on taapero, Sherlock tekstasi Irenelle ja seikkailuja pukkaa. Mikä tässä ei kelpaa? Sehän jäi kuitenkin tulkinnallisesti väljäksi, että pahimmat Johnlock-shippaajat pystyvät sieltä löytämään mitä haluavat.

Joku innokas oli analysoinyt Sherlockin suhdetta Eurukseen niin, että sisko ikään kuin täydentää tätä ja se oli jotenkin väärin (koska sisko on psykopaatti murhaaja, joka tappoi veljensä ystävän lapsena). Voiko psykopaattiin pitää yhteyttä? Onko se moraalinen ongelma? Vai onko järkyttävää se, että hyväksi kokemamme ihminen voi saada jotakin psykopaatista henkisellä tasolla? Ajattelisin näin, että tavallaan päähenkilöstä löytyi kuin löytyikin tunne-elämä, niin kuin suhde Johniin, Maryyn ja Hudsoniin kyllä jo aiemmin osoittikin. Ja yllättäen tunne-elämä olikin se ominaisuus, joka teki sisarussarjan ”tyhmimmästä” sen, joka asian pystyi ratkaisemaan.

Ymmärrän kyllä miksi sarjaa tehdään vain kolme jaksoa per kausi. Ne on paitsi teknisesti hienoja, myös hyvin latautuneita ja monitasoisia. Moniin kohtauksiin on kätketty viitteitä muualle: aiempiin Sherlock-elokuviin, kulttuuriin yleensä. Joidenkin asioiden tajuaminen saattaa vaatia useamman katselukerran (esim. Abominable Bride, jonka unikerrostumissa oli vaikeuksia pysyä kärryillä – toisaalta se oli kyllä ensimmäinen jakso minkä näin, joten ehkä ne tosiaan kannattaisi katsoa järjestyksessä).

Niin että oikean elämän pariin siitä sitten niin!