Kirjallisuuden opiskelu on ihanaa. Saa käkkiä nojatuolissa tai sohvannurkassa ja harjoittaa opiskelua. Suurin osa teoriastakin on mielenkiintoista. En tiedä kuinka viisas valinta alana tämä on, meiltä ei valmistu varsinaisesti miksikään ellei suuntaa äikän opettajaksi (NOT! Asiakaspalvelutyö helvetistä!)

Taas on joku heppu tutkinut asiaa ja kirjoittanut aiheesta (yllätys) kirjan: kirja tekee ihmisen. Kyllähän kirjallisuuden ja empatian välille on ehdoteltu yhteyttä ennenkin, mutta että näin laajassa mittakaavassa? Mikä ettei. Miten muuten voi elää toisen kengissä? Tällä hetkellä meikkiksellä on kesken Hyväntahtoiset, joka kertoo natsiupseerin kokemuksista ja sisäisestä elämästä toisen maailmansodan viimeisinä vuosina: paitsi että kirja on paikoin oksettavaa luettavaa, sitä lähemmäksi en kuitenkaan koskaan voisi päästä natsin ajatusmaailmaa. En tässä nyt mitenkään puolustele tai ”myötäelä”, mutta olen saanut näkökulmia, joita en olisi ikinä voinut kuvitella saavani, tai edes halunnut. (Suurin osa kirjallisista viittauksista menee meikäläiseltä ohi enkä ole kenties riittävän kompetentti lukija tajuamaan puoliakaan vivahteista joita tuo tarjoaa, mutta silti.)

Eikä sen nyt tarvitse olla korkeakirjallisuutta (mikä on kyllä mitä epämääräisin määre). Kuinka hyvin *askamaailmasta tempaisee irti esim. Harry Potterit? Ihminen joka ei lue kirjoja elää vain yhden elämän. 

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!

(Kuvat Books Rock My World)