Sori kuvan laatu. Kyseessä on siis TAMYn naiskulttuuripäivien valokuvanäyttely nimeltään Kehoni on minun! En mitenkään tarkoituksellisesti sinne ängennyt, mutta ohimennen huomasin. Onneksi. Yksi kuvateksteistä hätkähdytti kuin halko päähän. 

”Minulla kesti aivan liian kauan ymmärtää, että minä elän minun kehollani – en kehoani varten enkä ainakaan kenenkään muun mielipiteille. Nuorempana katsoin peiliin ja mietin, miten tästä saisi muille kelpaavan. Tein kehostani projektin ja uhrasin ison osan elämästäni sille. Silloin se tuntui aika normaalilta, koska muutkin tekivät niin – ja itse asiassa vielä paljon enemmän. Jälkikäteen ajateltuna esimerkiksi yläasteellani ilmapiiri oli niin sairas, että tuntuisi vähättelyltä puhua yksilöiden syömishäiriöstä. Oman kehon inhoamisesta muodostui meille kollektiivinen kulttuuri ja toimintatapa, josta oli vaikea irtisanoutua. Piti oikeastaan vain odottaa ysiluokan kevään viimeistä päivää ja toivoa, ettei joutuisi koskaan enää kuulemaan sellaisia kommentteja kehostaan tai kenenkään muun kehosta. Oli helpottavaa jossain vaiheessa tajuta, että loppujen lopuksi minun kehoni tarvitsee olla sopiva vain minulle. Minulla ei ole mitään syytä antaa vieraille ihmisille, vaatekaupoille tai naistenlehdille sananvaltaa kehostani. Minä synnyin kehooni ja minä elä ja kuolen tässä kehossa – ei kukaan muu. Sen takia minä päätän kehostani ja tavasta, jolla suhtaudun kehooni.”

Kuvat ja tekstit herättivät ajatuksia. Jostain tuli mieleen teoria siitä, että naisen ruumis voidaan ajatella ns. yhteiskuntaruumiiksi lisääntymiseen liittyvän kantamisen ja hoivaamisen myötä. Naisen ruumis ei olisikaan hänen omansa samassa merkityksessä kuin miehen (paitsi että miehen ruumis kuuluu yhteiskunnalle sotimisen mahdollisuuden ja asepalveluksen myötä), vaan jollain tavalla yhteistä omaisuutta: sille voisi täten osoittaa enemmän vaatimuksia, kritiikkiä ja sääntöjä. (Tämän voi kaikki raskaana olleet jollain tavalla allekirjoittaa: viimeistään neuvolassa lakkaa olemasta ensisijaisesti nainen, vaan tehtävä on olla lähinnä vauvankasvatuskupla. Puhumattakaan kaikista ventovieraista ihmisistä jotka katsovat asiakseen voida kommentoida vauvamahan kokoa ja mallia tai jopa kosketella sitä. Kun vauva syntyy, varsinkin keski-iän ohittaneet daamit tulevat jakamaan ihan pyytämättä lapsenhoivausneuvoja, kommentoivat lapsen ulkonäköä tai pukeutumista jne.) Vaatimukset eivät valitettavasti lopu lisääntymiseen liittyviin seikkoihin. On jotenkin ohitettu ruumiin toimiminen sille ominaisella tavalla ja asetettu raamit jonka puitteissa omaan kroppaansa saa olla tyytyväinen ja niillä ei ole mitään tekemistä terveyden kanssa vaikka oikein mieluusti näin väitetään. Esim. selluliitti on naiselle luontainen rasvan varastointimuoto: rasvaimu, kuivaharjaus tai jokin käsittämätön appelsiini-ihoa vähentävä ruokavalio eivät liity terveyteen millään tavalla.

Kehoni on omani – missä vaiheessa luovutin oikeudet siihen jollekin muulle taholle?