Perks of Being Forever About 15

Vastaan käveli Stephen Chboskyn The Perks of Being a Wallflower ja olihan se pakko ostaa pois kuljeksimasta (3 euroa kirpparilla, mielestäni ihan kelpo löytö). Tämä kirja tulee usein esiin sellaisena nuoruuden vaikuttavana teoksena, ns. gateway drug to hard literature. Vähän niin kuin mulle oli aikoinaan Louisa M. Alcottin ja L.M. Montgomeryn Kaurasen Sonja O.

Päähenkilö Charlie on poikkeuksellinen nuori mies. Kerronta muodostuu hänen kirjoittamistaa kirjeistä tuntemattomalle, vieraalle vastaanottajalle (myöskään Charlie ei tunne tätä kunnolla). Charlie on 15-vuotias high school junior, aluksi yksinäinen parhaan ystävänsä tehtyä itsemurhan, mutta hän tutustuu vähän itseään vanhempiin, viimeisellä luokalla oleviin sisarpuoliin, jotka ottavat hänet porukoihin. Seuraa kaikenlaista nuoruuden sekoilua, mikä varmaan on tyypillistä jenkkinuorison hihhulointia: ollaan huppelissa, poltellaan pilveä, syödään vahingossa hashis-kakkusia yms. tarpeellista. Charlie on äidinkielen opettajansa kanssa erityisen hyvissä väleissä ja saa tältä luettavakseen klassikkoteoksia, joista hän kirjoittaa esseitä. Kirja vilisee tuttuja nimiä, joista monesta ajattelee, että tuokin pitäisi varmaan lukea…

Yksi asia mihin tartuin oli poikkeuksellinen kertojuus. Tällainen kirjoittava päähenkilö on runsaasti käytetty muoto (esim. Hadrianus Mole, Ranskalaisia Kirjeitä, Bridget Jones), mutta poikkeuksellista tässä on  se, että Charlie on erehtyvä kertoja. Hän ei muista kaikkea. Monet asiat saavat selityksen lopussa, joka on nojatuolistapudottavan yllättävä. Ja järkyttävä. En aio kertoa mitä tapahtuu, vaikka se on helposti googlattavissa, koska lämpimästi suosittelen tämän lukemista. Teoksessa käsitellään todella rankkoja aiheita, mutta on kaikesta huolimatta sävyltään optimistinen.

Charlie puhuu paljon kokoelmakasettien (”mix tapes”) tekemisestä. Nykyisenä soittolistojen aikakautena tämä ei nykynuorisosta tunnu varmaan yhtään miltään, mutta me kolmekymppiset kävyt ollaan nauhoitettu ”sekalaisia” mankat savuten. (Ostin sellaisen itse tienaamillani rahoilla joskus 90-luvun alussa. Ai hitto kun siitä on kauan…) Mitä on tapahtunut kokoelmakulttuurille? Kaikki se vaivannäkö, kansilehden askarteluineen ja biisien valintoineen oli oma harrastuksensa. Nykyään soittolistan tekeminen on niin helppoa (ja laatukin vähän parempaa).

Kenelle? Sille jonka omasta nuoruudesta tuntuu olevan ikuisuus tai hetkinen. Ysärisoittolistojen kaipaajalle. Ihmiselle joka ei ole liikuttunut mistään vähään aikaan.