Pitkittynyt 15 minuuttia

HD testaa: Andy Warholin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa

 

 

Kun iso nimi tulee kaupunkiin, täytyyhän se käydä katsomassa. Meitä oli siellä muutama muukin, jopa jonoksi asti. Ja todellakin oli upea kokemus! Näyttelystä löytyy monia miehen tunnetuimpia töitä: Brillo-laatikot, Campbell’s keittopurkit, Marilyn Monroe, Elizabeth Taylor, Jacqueline Kennedy, Mick Jagger -muotokuvat, lehmätapetti nyt ainakin. Olen itse diggaillut Warholia enemmän tai vähemmän aktiivisesti yläasteikäisestä saakka. Luin silloin Victor Bockris’n kirjoittaman elämäkerran ja se oli hyvin jännittävä (ainakin teinitytön mielestä – olisi varmaan ihan tuubaa jos sen nyt lukisi :D). Warholin tarina on ennen kaikkea klassinen menestystarina: ryysyistä rikkauksiin, väärinymmärretystä nerosta tunnustetuksi taiteilijaksi. Puolalaisen Yhdysvalloissa asuvan emigranttiperheen sairasteleva, erikoinen, omalaatuinen poika kirjaimellisesti raivaa tiensä historiankirjoihin. Arvostan suuresti taiteilijoita jotka tekevät omaa juttuaan sinnikkäästi ja tuottavat jotakin persoonallista, tunnistettavaa ja koskettavaa. Kuvat kuitenkin muuttavat maailmaa (edelleen).

 

 

Mitä Warhol sitten oikeastaan teki? Hän toi ”massatuotannon” taiteeseen serigrafian avulla. Hän kuvasi arkisia sekä ikonisia aiheita korostaen niiden arkisuutta tai ikonisuutta: hän myös liioitteili ja pelkisti ennenkuulumattomalla tavalla. Hänen värinkäyttönsä oli räikeää ja ylenpalttista: yhdessä työssä oli jopa timanttipölyä. Ymmärrän, että keittopurkkien ja hankaussienilaatikoiden toistaminen ei aikoinaan ihan kaikkien mielestä ollut taidetta. Ja ei varmaan olekaan sinänsä, vaan taide on puoliksi siinä miten ne tuodaan esiin, minne ne asetetaan. Nykypäivästä käsin on oikeastaan mahdotonta käsittää mikä merkitys näillä on aikoinaan ollut. Se että jokin arkinen asia asetetaan esille tuo kokonaan uuden näkökulman katsojalle. Tämän päivän hiihtäjälle siinä ei tietysti ole mitään uutta, mutta ajatelkaa mikä pommi se on aikoinaan ollut.

 

Pommi oli myös Jackie-sarja. Sureva presidentin vaimo jos mikä oli aiheena tulenarka. Myös Sähkötuoli oli hätkähdyttävä. Aihe sai inspiraation vakoilusta (aiheetta) teloitetusta Rosenbergin pariskunnasta. Nyt kun kuvat olivat perusteellisesti taustoitettu, ne näkyivät uudessa karmaisevassa valossa. Näytillä vitriinissä oli nimittäin lehdistölle annettu oikeas valokuva autenttisesta sähkötuolista: siitä samasta, jossa Rosenbergit kokivat loppunsa. Kuolemasta tuli Warholille aiheena entistä kouriintuntuvampi kun eräs entinen Factoryläinen yritti murhata hänet tuliaseella (miksikä sitä voi sanoa, pyssy kuulostaa vitsiltä). Osumia saanut Warhol jäi kuitenkin henkiin ja työsti aihetta valokuvien ja maalausten avulla. Inhottavaa sanoa, mutta se vaaleanpunataustainen kallokuva on jollain tavalla söpö. Puolisoni mielestä se oli jotenkin ska-henkinen. Itse asiassa molemmat tulkinnat ovat melko päteviä: kuoleman muuttamisessa arkiseksi on omat riskinsä, mutta jotenkin murhayrityksen kohteeksi joutuneen onkin lupa käsitellä aihetta millä tahansa tavoin. Jopa tekemällä siitä jotain banaalia.

 

Näytillä oli myös Warholin tekemiä filmejä: yhdessä niistä Andyn lempimaskotti Edie Sedgwick. Sen sijaan näytillä ei ollut Blow job:ia tai Sleep:ia (ihme juttu) (ei jumaleissön tätä edistyksen aikaa: ne voi tosiaan katsoa YouTuupista). Innostuin itse kovasti passikuva-automaateissa otetuista kuvasarjoista ja ei, en siksi että yhdessä mieshenkilö näytti paljasta persettään, vaan ymmärsin yhtäkkiä Warholin nerokkuuden yhden puolen: hän toi näkyväksi ajatuksen että taide ei ole vain äärimmilleen hiottua tekniikkaa. Todellista taidetta on se että pystyy näkemään siitä kaikkialla ja tekemään sitä mistä vaan. (Jostain syystä mieleni tekisi hankkia Polaroid-kamera. Instagram-tuotokset ei todellakaan ole sama asia kuin ne oikeasti tuhruiset, itsekehittyvät valokuvat, joita on vain tasan se yksi kappale.)

 

Andy Warholin suusta on käsite 15 minutes of fame. Jätkä oli muutenkin aikansa Leonardo DaMacGyver taiteen saralla: hän puuhasi leffojen ja musiikinkin parissa (tuottajana? managerina?) Jos menette katsomaan yhden taidenäyttelyn kymmenessä vuodessa, niin tämä vois olla se, suosittelen lämpimästi.

 

Sitten vielä kaiken summaava loppukaneetti: does Andy imitate life or does life imitate Andy?

 

 

(Otin itsestäni poikkeuksellisesti onnistuneen selfien. Noi pinkit farkut ovat mun ensimmäisen tavoitteen pöksyt ja ai jumankekka kun ne ihanasti alkaa jo lököttää: kiitos elastaani, saat mut kuvittelemaan että olen kutistunut ihan kunnolla :D)