Skam – myös entisille nuorille

Ystävän suosituksesta ja kaikkien hehkutuksesta vakuuttuneena aloin katsella Skamia. Haluaisin tehdä ilmoituksen varkaudesta: Noora on pöllinyt lukiolaislookini. Tosin poikani huomautti, että frisyyrini ja huulipunani ovat edelleen/jälleen samanlaiset. 20 vuotta kuluu yllättäen.

Sarjaa ei ole kehuttu aivan turhaan. Parasta siinä on tietty rehellisyys: nuoruus ei saa ylimääräistä hohtoa, vaan se näyttäytyy suurin piirtein sellaisena kuin se (muistaakseni) onkin. Outona epävarmuuden ja riemun aikana, jolloin tunteet riepottelevat, aikuiset ja koulu ryhtyvät hankaliksi, ollaan muka aikuisia, muttei ihan kokonaan, haetaan rajoja ja ylitetään niitä. Nyt näin kaukaa viisaana voisi todeta, että voi kun olisi silloin tajunnut olla itselleen armollisempi. Lukioiässä ei tarvitse tietää kaikkea. Itse asiassa kolmekymppisenäkään ei tarvitse tietää kaikkea.

Lempikohtani tähän mennessä on ollut se, kun Vilde on hankkinut itsensä jäätävään känniin ja tytöt huolehtivat hänet Evan luokse. Se miten tästä eripuraisesta joukosta kehittyy ystävykset, jotka pitävät huolta toisistaan, on jotenkin tiivistetty tähän kohtaukseen. Erityisen liikkistä on se, että juuri Sana kantaa Vildeä ja hoivaa tätä, vaikka he ovat olleet napit vastakkain. Ystävä voi olla paha suustaan ja sanoa asiat tuskallisen suoraan ja silti välittää.

(No siis ovathan nämä tytöt ajoittain hämmentävän tarkkanäköisiä ollakseen 17-vuotiaita. Varsinkin Sana on epäilyttävän viisas. Ei nyt puututa siihen.)

Sarja nimi tarkoittaa (gookkeli-kääntäjän mukaan) häpeää. Äkkiseltään se tuntuu oudolta nimeltä nuortensarjalle, mutta oikeastaan se on sarjan laajempi teema. Nuorten elämä pyörii pitkälti sosiaalisissa tikapuissa kompastelussa ja häpeä määrittelee heitä. Kuinka paljon energiaa kuluu siihen, että mietitään mitä muut meistä ajattelevat?