Trainspotting 2 – ”matka” nuoruuteen

*saattaa sisältää spoilereita*

Yleensä jatko-osat ovat hanurista, mutta T2 tekee ilahduttavan poikkeuksen. 20 vuotta myöhemmin, niin kuin me kaikki. Miksi se sitten on hyvä?

-Rakastan tarinoita, joissa hiljaiset perivät maan. Sitä miten aliarvioitu, sivustakatsova tarkkailija yhtäkkiä nouseekin ratkaisijaksi ja olisi vielä kaupan päälle saanut kuuman pimunkin, mutta koska on uskollista sorttia elämänsä rakkautta kohtaan (joka on dumpannut hänet), ei kuitenkaan tartu tarjoukseen.

-Herkulliset hahmot. Begbie on edelleen kusipää, mutta vain enimmäkseen. Renton ei tunne vaikeuksia hässiä naista, jota hänen ex-bestiksensä on jo yrittänyt hyvän aikaa. Spud kokee oudon metamorfoosin ja on yllättäen kaikista sympaattisin hahmo. Diane pyörähtää tapetilla vain pienessä roolissa, mutta on kasvanut juuri sellaiseksi naiseksi kuin kuuluukin – paitsi että haikailee ehkä vähän Rentonin perään, mikä on sääli.

-Musiikki. Iggy Popin Lust for Lifesta on uusi versio, Lou Reedin Perfect Day häilyy taustalla, Blondien Dreamin’ vinkkaa ensimmäisen osan Atomiciin ja kokonaisuus on niin viimeisen päälle, että oli ilo katsoa elokuva nimenomaan elokuvissa laadukkaiden äänentoistolaitteiden syleilyssä. YouTubesta löytyy ST soittolistana ja näytti Deezerissäkin se jo olevan.

-Hyvä viini tosiaan paranee vanhetessaan. (Ks. Ewan McGregor.)

-Rentonin monologit. Pariin otteeseen hän intoutuu avautumaan Veronikalle ja ne ovat samalla hauskoja, koskettavia ja ah niin tarkkanäköisiä puheenvuoroja.

Jäi vaan sellainen keski-ikäistä vaivaava kalvava varmuus siitä, että 20 vuotta voi todellakin kadota elämästä silmänräpäyksessä.