Vapauttakaa silkkiapinat
Luin naurusta hykerrellen Caitlin Moranin kirjan Naisena olemisen taito (2013) (kiitos neiti Virtaselle kirjavinkistä, aivan mahdottoman hyvä opus!) ja olen feministi! (Siellä on tällainen harjoitus, nouse tuolille seisomaan ja huuda ”olen feministi”. Tekee ihan hyvää.) Kirjassa käydään läpi naisen elämän suuret ja vaikeat jutut, kuten häät, synnyttäminen, karvat ja käsilaukut. Voisin innosta piukeana siteerata sieltä useampaakin kohtaa, mutta nyt näin kesähkönä aikana alakerran karvapeitteen tila on erityisen ajankohtainen asia.
Ensinnäkin siellä kuuluu olla sellainen, ellei se esim. alopesian tai syöpähoitojen myötä ole kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ymmärrän siistimisen ja kevyen muotoilun, sillä kuulun itsekin siihen pulisonkiposseen, joka ei voisi käyttää muuta kuin puntillisia uimahousuja jos puutarhan antaisi olla 100% luonnontilassa. Mutta että kaikki veke? Ei kiitos. Moran osaa pukea sanoiksi miksi se on vastenmielistä. Vahaaminen on kidutusta ja ajelemalla saa aikaiseksi ”Lidlin kanankoipea muistuttavan” alakerran, puhumattakaan mielleyhtymistä keskenkasvuiseen tyttöyteen.
”Itse asiassa olen viime vuosina tullut aina vain pedantimmaksi häpykarvoituksen suhteen, jopa siinä määrin, että nyt uskon vakaasti, että aikuisella nykyajan naisella tulee olla ehdottomasti vain neljä asiaa: keltainen kenkäpari (erikoista kyllä, ne sopivat kaikkeen), ystävä, joka tulee maksamaan takuut vaikka neljältä aamuyöllä, ehdottoman takuuvarma piirakkaresepti sekä kunnon puska. Iso karvainen pörrö. Ihana karvaturri, joka naisen istuessa alasti näyttää siltä kuin hänellä olisi silkkiapina sylissään. Kesy silkkiapina, jonka nainen voi lähettää taskuvarkaisiin, jos niin on tarvis – aivan kuten Kadonneen aarteen metsästäjien koulutetun apinan.” Moran (2013) s. 54
(Minä niin pidän Moranin ajatuksenkulusta: harvalle tulee mieleen mitään ajatuksen siltaa koulutetun apinan ja naisen karvoituksen välille.) Kyllä joskus ihmettelen mihin kaikenlaisiin manöövereihin nainen on valmiis suostumaan yleisen mielipiteen tai kauneustrendien vuoksi. Lueskelen tässä juuri Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, jossa käsitellään hovinaista ja kirjailijaa Sei Shonagonia, joka eli Japanissa yli tuhat vuotta sitten. Siihen aikaan trenditietoisilla hovimimmeillä oli tapana nyppiä kulmakarvansa pois ja piirtää niiden yläpuolelle mustat palkit. Hampaita pidettiin rumina ja ne mustattiin jollakin pahanhajuisella tökötillä. Jotenkin noi brassi- ja sisilialaisvahaukset luiskahtavat samaan kategoriaan: onko järkee vai ei. Toisaalta kaikkea kannattaa kokeilla. Onhan siinä vähän sellainen julkeuden viehätys ja kesällä kivan vilpoinen vaihtoehto. Mutta että standardiksi asti? Kiitos ei.
Suosittelen kirjaa kaikille, joilla on etäinen varmuus siitä, että nainen ei ole kynnysmatto. Erityisesti myös niille, jotka sitä epäilevät.
