Työttömyyden taakka

Tällä hetkellä työnhaku tuntuu vähän tuolta kuin kuvassa: epämääräisen muotoiselta murikalta, josta on vaikea saada kunnon otetta, ja joka painaa ikävästi rintaa.

Olen ollut työttömänä virallisesti helmikuun alusta asti, mutta viimeinen työpäiväni oli jo ennen joulua. En ikimaailmassa kuvitellut pysyväni työttömänä näinkin kauaa, ja ajattelin työnsaannin olevan ns. ”helppoa” hiljattain valmistuneena korkeakoulutettuna. Sen sijaan löysin itseni tilanteesta, jossa en tiedä mitä haluan, kuka olen ja minne menen.

En esimerkiksi tiedä olenko juniori vai seniori vajaa 2 vuoden ja 7 kuukauden työkokemuksella, sillä yhteen junioripaikkaan olin kuulemma liian kokenut ja senioripaikkaan liian kokematon. Nousin niin lyhyessä ajassa niin vastuulliseen rooliin, etten ehtinyt käydä läpi perinteistä harjoittelija->assistentti->juniori->seniori-polkua, eikä työpaikkailmoituksissa juuri koskaan haeta vähintään 2 vuoden kokemusta alalta. Tietenkään en kiinnitä näin tarkkaan huomiota kriteereihin, vaan jos paikka kiinnostaa, haen sitä joka tapauksessa, mutta olisi kiva tietää vähän missä itse seisoo.

Mulla on ihan mieletön palvelu nimeltä TRR Trygghetsrådet käytössäni ja siellä henkilökohtainen neuvonantaja. En tiedä mikä vastaava palvelu olisi Suomessa. Olen näiden kuukausien aikana käynyt ainoastaan yhden LinkedIn-kurssin, ja tavannut neuvonantajani kahdesti, vaikka voisin tavata hänet niin usein kuin haluan. Sitä on vain yrittänyt yksin selvitä ja säätää, niin kuin aina ennenkin.

Yllättäen ilmoitus, joka tähän mennessä on herättänyt eniten positiivia viboja ja onnenkiherrystä, oli 5 vuoden sitoutuminen akateemiseen maailmaan eli tohtoriopinnot. Olen aina tiennyt, että haluaisin jonain päivänä tehdä väitöskirjan, mutta ajattelin sen olevan ”joskus sitten”. Hakemus on lähetetty, ja tällä hetkellä toivon maailman eniten, että tärppäisi.

Että saisin sen kivenmurikan nostettua rinnalta ja heitettyä menemään.