Sinne minne nokka näyttää, tie vie ja sydän halajaa.

Olen viime kuukausien ajan opetellut elämään luottaen aiempaa enemmän intuitioon. Juteltiin eilen englantilaisen kämppiksen kanssa siitä, miten kumpikin oli ottanut huoneen asunnostamme näkemättä asuntoa livenä, vaistoihin ja hyvään fiilikseen luottaen. Hyvinhän siinä kävi, ja niin on käynyt minulle aiemminkin. Tästä asunnosta näin sentään paljon kuvia, ja skypetin asunnon omistajan kanssa. Suomessa opiskelen Rovaniemellä, josta otin vuokra-asunnon kolme vuotta sitten yhden puhelinsoiton perusteella. Asunto osoittautui silloinkin napakympiksi. En usko hyvään tuuriin, vaan positiiviseen asenteeseen ja avarakatseisuuteen. Sillä tavalla minua ovat kohdanneet hyvät asiat.

Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa asunnon hankkimisesta vaan kulkemisesta. Toisaalta muuttaminenkin on kulkemista; sellaista vähän isomman mittakaavan kulkemista elämässä. Ajattelin näitä asioita kävellessäni pitkin Milanoa päämäärättömästi löytäen kuitenkin kaiken etsimäni.

Menin ensimmäistä kertaa metrolla Milanossa, kun menin hankkimaan ”codice fiscalea” (tästä lisää myöhemmin italialaisista virastoista kertovassa postauksessa). Jäin oikealla metroasemalla, mutta noustuani maan pinnalle, en heti nähnyt Via Moscovaa, jonne olin matkalla. Näin edessäni vain Yhdysvaltain suurlähetystön, enkä keksinyt sinne mitään asiaa. Löysin oikean kadun ja oikean rakennuksen kuitenkin nopeasti. Aurinko paistoi ja kaikki oli kaunista. Virastoreissu oli sillä kertaa turha, mutta siitä lannistumatta lähdin kävelemään vailla päämäärää.

En käytä karttaa ennen kuin olen eksyksissä.

Jonkin aikaa käveltyäni löysin itseni aukiolta, jonka reunalla oli kaunis kirkko. Olin Piazza San Marcolla, ja muistin heti, että täällähän piti olla jotakin. Kaivoin esiin muistivihkoni, jonne olin kirjoittanut ”kookosöljy Piazza San Marco”. Pieni luomupuotihan sieltä aukion toiselta puolelta löytyi, ja osasin vielä kysyä italiaksi ”avete olio di cocco?”. Vähän muutakin tuli ostettua, ja viiskymppiä sain törsättyä. Tulin kuitenkin onnelliseksi, ja jatkoin matkaani.

Tuosta lehtikioskista ostin l’Officiel-muotilehden. Sitten päädyin Emporio Armanin kortteliin. Oli kirjakauppaa, ravintolaa ja putiikkia. En  kehdannut mennä sisään luomupuodin muovikassin kanssa. Täällä muovikassit ovat niitä säälittävän näköisiä biohajoavia kasseja. Eikä biojätettä edes kierrätetä. Meidän talossa ainakaan.

 

Väsyneenä mutta onnellisena menin syömään ja selaamaan ostamaani lehteä. Olin muuten kuppilan ainoa asiakas, joka klo 17 istui pöydässä syömässä. Siihen aikaan italialaiset vasta ottavat vauhtia espressosta seisaaltaan.

Omena-rusinacrepes ja espresso.

Skootterillakin pääsee. Niitä on Milanossa varmaan yhtä monta kuin asukkaita.

 

Nyt, pari päivää näiden tapahtumien jälkeen en edes oikein muista miksi tunsin itseni niin onnelliseksi. Ainakin siitä olin kiitollinen, että minulla on terveet jalat, joilla pääsee eteenpäin. Parasta uuteen kotikaupunkiin tutustumisessa on uusiin ihmisiin tutustuminen, mutta heti sen jälkeen tulee päämäärätön talsiminen pitkin katuja. Sanotaan, että etsivä löytää, mutta mielestäni löytämiseen riittää avoin mieli. Siten löytää yleensä ne parhaat asiat. Ja joskus kun oikein etsimällä etsii, niin kuin minä ja mun kämppis eilen komeita miehiä klubeilta, ei löydä mitään. Paitsi itsensä krapulasta.

 

I didn’t search for anything but I found everything. For example, an organic food shop where I successfully used Italian for one of the first times (now I’ve been speaking it quite a lot), and a perfect little crepes restaurant. Just following my instincts and walking on the streets of Milan. I love this city.