Tapahtui keskiviikkona kello kolmen maissa iltapäivällä Milanossa. Olin palaamassa CrossFit-salilta, en suoraan kotiin vaan keskustaan hoitamaan asioita. Nälkä oli treenin jälkeen kova, mutta ajankohta ravitsevan aterian löytämiselle erittäin hankala. Metroilin Moscovan pysäkille, josta lähdin kävelemään yhtä lempikatuani Corso Garibaldia pitkin. Katu on pitkä ja sen varrella on ihania pieniä putiikkeja, ravintoloita ja kahviloita. Kun olin aikani kävellyt nälkäänsä turhautuneena murisevan mahani kanssa, päätin, että seuraava ruokapaikka, mikä tahansa paitsi Mäkkäri, saisi luvan kelvata. Tadaa, suklaapuotihan se siinä. Ulkona oli kuitenkin lupaavan näköinen menù, jossa oli kuvailtu muun muassa salaatteja, joten toiveikkaana astuin sisään. No, eipä tietenkään keittiö ole auki iltapäivällä kello kolme, koska kukaan ei siihen aikaan mitään sen suurempaa syö, mitä minä oikein kuvittelin? Oli siinä sitten kahta sorttia suolaista: pizzaa ja paahtoleipää. Kahdesta pahasta valitsin jälkimmäisen, vaikka tipan tippaa ei tehnyt mieli. Olin ilmeisesti hetken jonkinlaisessa transsissa, koska tilaukseni sisälsi myös täyssuklaisen kaakaon. Siis sellaisen, jonka koostumus on lähempänä kiisseliä kuin nestettä. Treeninjälkeinen sekavuus vei minut myös istumaan ulos terassille. Olin ainoa. Kunnes paikalle saapui köyhä nainen pyytämään minulta rahaa. En varmaan ikinä unohda tuon kerjäläisnaisen ääntä. Muutaman minuutin kuluttua ohikulkeva mies käski antaa minun syödä rauhassa, ja nainen lähti pois. Hyvin arkinen, tylsältä kuulostava tarina, mutta noihin hetkiin sisältyi paljon. Kaunista ja rumaa, kylmää ja kuumaa, suolaista ja makeaa. Kuvien jälkeen lisää siitä leivästä.

Noi Breran pienet mukulakivet hierovat mukavasti jalkapohjia kävellessä tasapohjaisilla kengillä. Korkokenkien kanssa on enemmän ongelmia.

En halua syödä leipää. En pidä leivästä, en sen mausta, en koostumuksesta tai suutuntumasta, enkä siitä mitä se tekee keholleni (turvottaa, reikiä suolistoon, todennäköisesti osallisena myös ihottumaani). Minulle leivän poisjättäminen ruokavaliosta ei ollut mikään ongelma, kun sen tuossa kesällä paleoruokavaliota kokeillessani tein. Mutta nyt asun Italiassa, jossa leipä on kuningas. Se on kaikkialla, sitä ei pääse pakoon. Ei edes omaan keittiööni, jossa tälläkin hetkellä hellan päällä on kämppiksen jostain kekkereistä kiikuttamia erilaisia focaccioita eli pieniä leipäsiä. Olen kai aina pitänyt enemmän leivän täytteistä, tai päällisistä niin kuin meillä Suomessa on tapana ne lisukkeet asetella. Aina kun ilmoitan, etten syö leipää, luullaan sen syyksi laihduttamista. Tai no näin Suomessa. Täällä Italiassa vain haukotaan henkeä, eikä pystytä käsittämään, miten joku ei syö leipää. Tai pizzaa. Tai pastaa.

Tällä hetkellä allerginen ihottumani on siinä jamassa, että ruokavaliota on tiukennettava. Inhoan lääkkeitä, enkä halua enempää hetken helpotuksia. Haluan ratkaista ongelman, en vain lieventää sitä. Uskon, että ratkaisu löytyy kehon sisäisin keinoin, ei millään ulkoisilla rasvoilla. Joten syöminen tarkkaan syyniin. Sain farmaseutilta ja äidiltä hyviä neuvoja, joihin lisään vielä paleotottumukseni. Ei kananmunia, ei tomaattia tai muuta punaista, ei valkoviiniä, maksimissaan kaksi kuppia kahvia, ei friteerattua ruokaa, ei pähkinöitä. Ja paleon mukaan ei viljoja, ei maitotuotteita, ei keinotekoisia ainesosia. Tietääkseni edeltävä lähentelee autoimmuuniversiota paleosta, jota suositellaan atoopikoille. Siinä tuli monta kieltoa, mutta nuo ovat aika lailla muutenkin jo pois ruokavaliostani. Suurin ongelma tulee olemaan kananmunat. Söin niitä nimittäin tähän päivään asti keskimäärin neljä päivässä. Jo Suomessa siis, joten jos ne ovat ihottumani aiheuttajia, ovat italialaiset kanat ja niiden munat sitten jotenkin erilaisia, koska ihokriisi alkoi tässä muodossaan muuton jälkeen.

Loppukevennykseksi (minua tämä tosin vain masensi) Fabio-kämppiksen yllätys, kun tulin kotiin.

Italialaismiehen käsitys joulukoristelusta muistuttaa enemmän yökerhon kuin joulun tunnelmaa. Välkkyvä jouluvaloköynnös koko portaikon matkalla, lampussa toinen kimalleköynnös ja siitä roikkuvat Disney-joulukalenterit. Kalenterit olivat kyllä sympaattinen yllätys, mutta olisin mieluummin pitänytne jokaisen omassa huoneessa. Onneksi Diego-kämppiskin on design-alalla, joten hän on puolellani. Tästä keskustellaan vielä. Tai sitten vaan nuo härpäkkeet ovat joku kaunis päivä vaihtuneet mistelinoksiin, aitoihin kynttilöihin ja himmeleihin. Niihin joulun tunnelmaa viestiviin kauniisiin koristeisiin.

Just something about bread and Christmas ”decoration” which in my opinion is supposed to represent the peaceful atmosphere of Christmas, not the night club.