olin juuri viikon milanossa. ensimmäistä kertaa sieltä poismuuton jälkeen. ajoitin vierailuni designviikon aikaan, sillä se oli viime vuoden kohokohtani. tällä kertaa minulla ei ollut kunnollista kameraa mukana, enkä vieläkään osaa kuvata kännykällä. paitsi vinoja ja tärähtäneitä otoksia. selfiet ne vasta vaikeita ovatkin. eräässäkin otoksessa nahkasormikkaani peittää puolet kohteesta. designia on kuitenkin vaikea kuvata sanoin (sanoo viittä vaille vaatetussuunnittelija, joka on opintojensa aikana kirjoittanut satoja sivuja designista), joten seuraa kuva jos toinenkin. viime vuoden tapaan en käynyt virallisilla salone del mobile -messuilla rho fieran messukeskuksessa, vaan vaelsin pitkin kaupunkia ”fuori salone” (salongin ulkopuolella). tänäkin vuonna suosikkialueeni oli ventura lambrate, jonka näyttelypaikkoja olivat rähjäiset teollisuushallit ja vanhat autokorjaamot. kiersin myös breran ja tortonan alueet, jotka olivat selvästi menettäneet vetovoimaisuttaan ventura lambratelle. 

tekstiilitaide (tai tekstiilidesign? tekstiilimuotoilu?) on minulle usein vähän hankalaa. pidän siitä harvoin. näissä matoissa oli jotain tosi freesiä.

näillä veistoksilla ei tainnut olla muuta funktiota kuin naurattaa. 

ylläolevat valaisimet on suunnitellut marco de masi, roomalainen ystäväni ja lahjakas nuori designeri.

keräilijän paratiisi.

väsyneen näköinen designviikkovieras. 

milano oli entisellään, mutta minä olin muuttunut. kaipasin milanoa koko pitkän talven, mutta en kaipaa enää. minulle kävi hiljattain erään nuoren miehen kanssa samalla tavalla. pitkän tauon jälkeen tapasin hänet uudelleen. vasta sitten saatoin päästää hänestä irti.