kuvat eräältä müncheniläiseltä kattoterassilta.

Kummisetäni soitti ystävänpäivänä. Hän kysyi: oletko onnellinen?

Vastasin: olen!

Pidämme yhteyttä liian harvoin, mutta kun pidämme, puhumme täyttä asiaa. 

Tuo onnellisuus-juttu on mielestäni sellainen, josta tehdään ihan liian iso numero. Pitää mennä itseensä, tutkailla ja analysoida löytämäänsä. Minulle vastaus kysymykseen oli ilmiselvä, sillä mikäs tässä ollessa. Vaikka onnellisena, jos niin haluan. Ilman sen kummempaa analyysiä. Tulee noita analyysimenetelmiä pohdittua opinnoissa ihan tarpeeksi, joten en enää jaksa harrastaa sitä henkilökohtaisissa tunneasioissa. Ilahduin kummini kysymyksestä niin, että vaikka minulla ennen puhelua olisikin ollut paha mieli, sai toisen välittäminen mieleni saman tien kirkkaaksi ja minut, no, onnelliseksi. 

Ehkä meidän pitäisi siis kysyä tuota kysymystä enemmän toisiltamme sen sijaan, että kyselemme sitä jatkuvasti itseltämme.

Vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa saa yleensä liikkeelle jotain muutoksia. Jakaminen ja vastaanottaminen. Toisin kuin omissa ajatuksissa vellominen. Sieltä harvoin löytyy mitään vastauksia. 

translation.

My godfather called me to ask: are you happy?

I answered: yes I am!

I think we should ask that question more often from other people instead of asking it from ourselves all the time.