Mistä tunnet sä ystävän?
Olen onnekas, kun itselläni ja miehelläni on niin laajat kaveripiirit. Yhteiset ja omat. Näissä piireissä on onneksi useita ihan oikeita ystäviä.
Erotan ystävät kavereista siitä, että he pysyvät rinnalla kaikesta huolimatta. Yhteydenpidossa voi olla pitkiäkin taukoja, mutta aina kun ollaan yhteydessä, jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Ystävät ovat onnellisia toisen puolesta elämän iloissa ja tukevat suruissa. Elämänmuutokset eivät tule väliin. Aina ei tarvitse sanoa mitään, olla vain siinä lähellä. Kavereita taas saadaan ja menetetään eri elämäntilanteissa. Ystävä ei hylkää esimerkiksi silloin, kun alkaa seurustella.
Äidiksi tultuani ystävät ja kaverit erottuivat toisistaan vielä paremmin. Vaikka kaikilla ystävilläni ei ole lapsia, he ovat ottaneet vauvan vastaan kuten puolisonikin aikoinaan. Vauva kuuluu perheeseeni ja on siksi hyvin merkittävä osa myös ystävieni elämää. Se ei tarkoita, että puhuisimme vain kakkavaipoista, unikouluista tai muusta lapsen kasvatuksesta. Olemme puhuneet paljon esimerkiksi siitä, miltä äitinä oleminen tuntuu kaiken muun yhteisen lisäksi. Ystävät myös tietävät, että olen vauvasta huolimatta edelleen se sama ihminen kuin ennenkin.
Jos taas kaveripiirissa on lapsettomia tai ”minä en koskaan halua lapsia” tyyppejä, heidän kanssaan ei kuulu puhua lapsista (ei tietenkään koske kaikkia). Sen sijaan minä kuuntelen jutut heidän työstään, lemmikeistään ja harrastuksistaan. Ikään kuin ne kiinnostaisivat minua senkään vertaa kuin heitä minun elämäntilanteeni. Asetun luultavasti itse automaattisesti kuuntelijan rooliin. Ehkä kaverit aistivat sen, etten päästä heitä kovin lähelle.
Kaverit ovat kaikesta huolimatta yksi elämäni suola. Monesti kaveritapaamisten jälkeen osaa arvostaa omaa elämäänsä ja oikeita ystäviä. Ja nähdä, kuinka erilaisia toisten elämät voivat olla. On myös kiva, kun voi olla jonkun kanssa ilman mitään syvällisempää. Sellaista huoletonta yhdessäoloa.
***
Kun minä sanon jotain ystäväkseni, se on vähän kuin kuuluisi perheeseeni.
Yksi parhaista ystävistäni onkin oma aviomieheni. Vai onkohan se enemmän sielunkumppanuutta?
Me jatkamme toistemme lauseita, tiedämme katseesta, mitä toinen ajattelee, tunnemme toisemme paremmin kuin itsemme… Mies on ensimmäinen, jolle haluaa kertoa asioista. Tulistumme molemmat nollasta sataan ja uskallamme näyttää sen toisillemme. Lepymme kuitenkin yhtä nopeasti ja riidat on usein sovittu ennen kuin kunnolla alkavatkaan. Tiedämme toistemme heikot kohdat ja miten toinen ärsyyntyy. Tämä on hyvä, sillä aikoihin mikään asia ei ole jäänyt hautumaan ja kasvattamaan ärsytystään. Puoliso on tietenkin vielä enemmän kuin pelkkä ystävä.
Tänään olimme hotelliaamiaiselle ystävänpäivän kunniaksi koko perhe. Nauroimme ja juttelimme. Vaikka minulla ja miehelläni on yhteisiä vuosia takana yli 10, syvällisiä keskustelunaiheita riittää. Se on rakkautta. Ja edelleen jaksamme yllättää toisemme, kuten eilen vähän erilaisella hedelmäsalaatilla.
***
Joskus on hyvä pohtia, mitä kumppanissa/ystävissä/kavereissa arvostaa. Sen jälkeen osaa itsekin olla parempi heitä kohtaan. Tuskin maltan odottaa lauantaita, jolloin saan itse läheiset ystäväni koolle.
Ihanaa ystävänpäivää kaikille lukijoille! <3
***
P.S. Pyh niille ”inhoan kaikkia kaupallisia teemapäiviä” jutuille. Onhan tämä yksi syy saada pientä juhlaa arjen keskelle. Vaikka arvostan ystäviä, isiä, äitejä ja naisia ihan joka päivä, voi heitä juhla/teemapäivinä arvostaa hieman enemmän. :)