Muutama sana lapsen kasvatuksesta
Meidän kohdalla ensimmäiset puolitoista vuotta vanhempina on ollut helppoa aikaa, sillä lapsi on luonteeltaan melko rauhallinen ja hyvätahtoinen lapsi. Joudun kasvamaan ihmisenä todella paljon, jotta osaan tulevaisuudessa asettaa lapselle riittävästi rajoja ja selviän tiukoista kasvatuksellisista tilanteista. Vanhemmuus kun ei ole pelkkää hellyyttä ja suojelua.
Olen viime aikoina pohdiskellut paljonkin, pitäisikö meidän olla jotenkin tiukempia näissä kasvatusasioissa. Tähän pohdiskeluun ovat syynä ympäristön heijastamat paineet.
Leikkipuistossa käydessä nimittäin kummastelen sitä, kun toiset vanhemmat, yleensä äidit, kontrolloivat lapsiaan niin paljon, että tuskin pystyvät samalla keskustelemaan kokonaisia lauseita aikuisen ihmisen kanssa. Minä taas olen se äiti, joka antaa lapsen laskea liukumäestä vatsallaan, jos olen todennut, että loukkaantumisvaaraa ei ole ja vahdin häntä vieressä. Annan myös lapseni istua maassa tai poiketa vesilätäkössä, vaikka vaatteet likaantuisivat. Sitten ne pestään, ajattelen. Samalla toiset vanhemmat kieltävät lapsiaan tämän tästä.
Olimme taannoin urheiluhallissa lasten liikuntatapahtumassa. Poika juoksi innoissaan isompien lasten perässä saamatta heitä kiinni. Aina kun hän huomasi vapaana olevan pallon, isompi lapsi juoksi paikalle ja huusi kovaan ääneen EI. Ei kestänyt kauaa, kun poikamme alkoi itse huutaa jokaisen pallon kohdalla EI, EI, EI. Tuon reissun jälkeen EI-sana kaikui korvissa. Ihan kuin olisi ollut koiratarhassa.
Kotona olemme tehneet keittiön laatikot ja alahyllyt sisällöiltään lapsiturvallisiksi. Niistä löytyy lähinnä muovisia kulhoja ja keittiövälineitä. Olemme antaneet pojan tyhjentää kaappeja ja leikkiä tavaroilla, koska hän pitää siitä ja viihtyy tavaroiden äärellä pitkiäkin aikoja. Tässäkään leikissä ei ole riskejä loukata.
Kiipeämiseen olemme suhtautuneet niin, että opetamme hänet mieluummin laskeutumaan varovasti kuin koko ajan komentaisimme häntä alas sohvalta tai tuolilta. Muuta emme nimittäin tekisikään.
Olenkin huvittuneena seurannut, kun vieraamme saattavat kieltää poikaa kiipeämästä sohvalle tai tyhjentää laatikoita. Toki voi olla hurjan näköistä, kun 1,5-vuotias kiipeilee. Itse puutun peliin vasta silloin, kun sohvalla hypitään, juostaan, notkutaan selkänojan yli tai keittiön tuolilla seisotaan. Kai istumisen pitäisi olla sallittua? Ja kun pienellä ei tuota pituutta vielä kauheasti ole, on kiipeäminen ainoa vaihtoehto.
Älkää käsittäkö väärin. Muutkin ihmiset saavat komentaa lastani, jos siihen on syytä. Tottakai. Poika myös ymmärtää sanan ei merkityksen. Olemme yrittäneet vain käyttää sitä niin, että kiellon yhteydessä kehotamme häntä toimimaan oikein tai kerromme, mitä hän on tehnyt väärin. Ei vain viljellä tuota kammottavaa sanaa.
Haluan, että lapseni oppii, noh, olemaan lapsi. En halua pitää häntä kieltojen orjana vaan ennemmin kannustan häntä toimimaan oikein. Mitään kasvatuspsykologisia asioita tähän ei liity, vaan tämä on meille luonteva tapa toimia.
Tulevaisuudessa pyrin olemaan äiti, joka antaa lapsen rakentaa majan sohvatyynyistä, osallistua erilaisiin askareihin ja kannustaa häntä luoviin leikkeihin. Miksi kieltäisin, jos leikki on turvallista? Toki haluan asettaa ehdon, että leikit myös siivotaan. Lasta toki toppuutellaan, jos leikit yltyvät liian rajuiksi, kaverin kanssa aletaan tapella, viedään tavara kädestä, purraan tai revitään hiuksista…
Omat vanhempani ovat olleet määrätietoisia ja tiukkoja kasvattajia, ja meillä kolmella sisaruksella on ollut selkeät rajat. Kotiintuloajat olivat minuutin tarkat ja jouduimme ottamaan vastuuta esimerkiksi kotitöistä. Mutta myös lempeyttä on ollut sopivassa suhteessa. Olemme saaneet olla luovia lapsia, toteuttaa itseämme ja leikkiä. Tänäkin päivänä vanhempamme ovat meille korvaamattomia. Se varmasti kertoo jotain siitä, että näin lapsen näkökulmasta he ovat tehneet jotain oikein.
Parhaat muistot lapsuudestani ovat ne, kun isä rakensi takapihallemme puuhevosia ja kannoimme muiden lasten kanssa läheiseltä pellolta heinää hevosten ruoaksi. Kun leikimme pihamme liukumäessä kummikarhuja ja kuusen alla oravia. Kun pelasimme amerikkalaista jalkapalloa lapset vastaan isä. Kun saimme yöpyä leikkimökissä tai teltassa. Ja kun saimme osallistua leipomiseen ja taikinan maisteluun. Äiti tai isä eivät tuolloin olleet koko aikaa vieressä huutamassa varokaa, älkää, tai ei tai muuten vain kontrolloimassa tekemisisämme. Näissä tilanteissa vanhemmat ovat olleet läsnä ja kannustaneet. Meihin on luotettu ja meidän on annettu olla lapsia.
Tavoitteenani on siis olla vanhempi, joka kannustaa ja osallistaa lasta, uskoo häneen ja antaa turvaa, mutta opettaa myös yhteiskunnan tavoille ja käyttäytymään kunnolla. Antaa sopivassa suhteessa rajoja ja rakkautta, eikä vieraannuta lasta lapsuudesta, leikkimisestä tai luonnosta.
Mitä mieltä olette, kasvatanko kriminaalia vai onko joku muukin samoilla linjoilla kanssani kasvatukseen liittyen?