En ole enää mikään pikkutyttö, sillä ikä alkaa olla jo lähempänä 30 kuin 25. Silti olen aina vähän kapinoinut ”aikuisuutta” vastaan ja haluaisin, että minulla olisi yhtä kevyt ja huoleton olo kuin lapsena. 

Aikuiseksi tulemisen kriteereitäni ovat vuosien varrella olleet niin pienet ja suuret asiat, kuten kahvin juominen, äidiksi tuleminen, oman asunnon hankkiminen, vakituinen ammattia vastaava työ… Joissakin kriteereissäni ei vielä ole ruksia perässä, mutta koin kuitenkin pienen valaistumisen aikuisuuteen liittyen.

Huomasin ihastelevani kotipihassa valloillaan olevaa kukkasatoa. Join kahvikupillista, kuuntelin linnunlaulua ja seurasin lapsen leikkiä auringon lämmittäessä.

Vauvakupla on töihin palattuani jo puhjennut, mutta se on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen. Nykyään osaan nauttia hetkestä – pysähtyä, kuunnella, katsoa.  Levoton mieli on takana, eikä koko aikaa tarvitse miettiä seuraavaa siirtoa. Nyt minulla on kaikki, mitä olen aina halunnut.

Melko aikuismaista, eikö?