Lähes päivälleen vuosi sitten, sunnuntai-iltana, sain rinnalleni kauan odotetun ihmeen. Oman pienen pojan.

Silloin ”meistä kahdesta” tuli kolme.

Ensimmäinen vuosi on ollut rakkauden, vastuun, kasvamisen ja murehtimisen täyteinen. Meillä ei ollut mieheni kanssa suuria odotuksia ja valmiita ajatusmalleja vanhempana olemiseen. Halusimme elää hetki hetkeltä ja tilanteiden mukaan.

Vauva-arki on osoittanut, että huolia ja murheita on lapsen myötä paljon aikaisempaa enemmän. Mutta myös onnenhetket ovat moninkertaistuneet.

Tuntuu kuin lapsi olisi toinen minä. Hän nauraa hölmöille jutuilleni ja ilmeilleni. Meillä on aivan ainutlaatuinen suhde toisiimme ja ainutlaatuinen suhde perheenä.

Oletteko muuten kuulleet, mitä sunnuntailapsista sanotaan? Heidän uskotaan olevan rauhallisia ja tavallista onnekkaampia.

Toivon todella, että poika tuntisi näin. Minä, sunnuntaiäiti, olen ainakin tavallista onnekkaampi. Mikään ei anna niin paljon elinvoimaa kuin aina nauravat kirkkaan siniset silmät, kahdeksan vilkkuvaa hammasta ja sanan ”äiti” kuuleminen.

Takana on elämäni upein vuosi.