Kaiken tämän vauvahulinan keskellä myös esikoisemme täytti kolme vuotta. Poikien syntymäpäivillä on eroa ihan himpun verran vaille kolme vuotta. Välillä tuntuu, että me ollaan nyt eletty esikoisen vauva-aikaa uudelleen. Silloinkin puut alkoivat vihertää sairaalasta kotiutuessa ja ristiäisiä vietettiin alkukesästä. Vuodenajan lisäksi myös pojat muistuttavat toisiaan ääniä, ilmeitä, eleitä ja erityisesti ulkonäköä myöten. Vauva tosin on isoveljeään hieman potrampi ja sille päälle sattuessaan paljon, paljon kovaäänisempi. Jotta nämä kaksi härkä-poikaamme eivät menisi täällä blogin puolella sekaisin, kutsun heitä tästä lähten palstallani nimillä Isoveli ja Pikkuveli. 

Isoveljen synttärijuhlia vietettiin muutama viikko sitten lähisuvun, kummien ja läheisten ystävien kera. Olen ylpeä, että sain järjestettyä kivat juhlat pariviikkoisen vauvan kanssa. Jännitystä juhlajärjestelyihin aiheutti mieheni varpajaiset, joita juhlittiin juuri synttäreitä edeltävänä päivänä ja yönä. Mutta minäpä selvisin siivouksista, tarjoiluista, lastenhoidosta ja väsymyksestä mainiosti. Siskoni kävi auttamassa ja leipoi suolaisen piiraan ja piti Isoveljelle seuraa (kiitos!). Onneksi pidän juhlajärjestelyistä, joten en ottanut näistä juuri painetta. 

Synttäreillä juhlittiin myös sitä, että pojasta on tullut isoveli. Mielestäni se on auttanut häntä sopeutumaan Pikkuveljeen ja hän on huomannut, ettei vauva vie häneltä kaikkea huomiota. Vaikka Isoveli onkin suhtautunut hyvin neutraalisti vauvan tuloon, olemme yrittäneet antaa hänelle paljon erityishuomiota. Kolmevuotisneuvolassa terveydenhoitaja kertoi, että vauvan syntymistä ja sen vaikutusta sisarukseen voidaan verrata siihen, että oma puoliso löytäisi uuden kumppanin. Tuo tuntui minusta niin hurjalta vertaukselta ja auttoi ymmärtämään Isoveljen herkkyyttä, mikä kohdistuu erityisesti minuun.

Tämä vuosi on ollut Isoveljen osalta täynnä jännitystä ja odotusta, kasvua ja kehitystä, uutta ja erikoista. Nyt kuvioihin on tullut kaksi hänen kehittämäänsä mielikuvitusystävää. Olin jonkin aikaa siinä uskossa, että poika puhuu hoidossa, puistossa tai muussa yhteydessä näkemistään lapsista. Mutta Konkeli ja Loolaa (?? :D) ovat hänen kehittämiään ystäviä, joiden kanssa hän juttelee esimerkiksi nukkumaan mennessään. Ne kuulemma ovat hänen pelikavereitaan, joista hän kertoo pitkiä, hämmentäviä ja todentuntuisia tarinoita heidän yhteisistä peleistään.

Itselläni tai lähipiirissä ei ole kenelläkään ollut mielikuvitusystäviä. Sain kuitenkin neuvoksi, että mielikuvitusjuttuihin kannattaa mukautua, eikä sanoa, ettei niitä ole olemassa. Katsotaan kuinka pitkälle mielikuvitus riittää ja tuleeko näistä pidempiaikaisia ystäviä. 🙂

Onkos muilla kokemuksia lasten mielikuvitusystävistä? Miten olette itse toimineet ja suhtautuneet lastenne mielikuvitusystäviin?