Viime perjantaina alkanut erityisen kova päänsärky, heikotus, alhainen verenpaine ja huima leposyke huipentuivat lauantaina supistuksiin ja viiltäviin kipuihin. Kerran synnyttäneenä tiesin heti, että nyt pitää ehkä vähän huolestua, varsinkin kun kivut alkoivat tuntua selässäni samoin kuin synnytyspoltot ekalla kerralla – lievempinä tosin. 

Soitin illalla synnärille kyselläkseni, kuinka huolissaan asiasta pitäisi olla. Sainkin kutsun tulla heti tutkittavaksi, sillä laskettuun aikaan on kuitenkin vielä noin 10 viikkoa. 

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Jotain pientä supistukset olivat jo saaneet aikaan, mutta synnytys ei onneksi käynnistynyt, eikä meillä kummallaan ollut hätää. Nyt pitää ottaa vain hyvin, hyvin rauhallisesti. Myönnettäköön, että viime aikoina on ollut ihan kiitettävän paljon paineita koti- ja työelämässä, joten nyt on aika mielenrauhalle ja kehon rentoutumiselle.  

Tämä tilanne oli kyllä hyvä muistutus sille, että vauvan tuloon pitäisi alkaa varautua hieman enemmän. Poikamme varmasti säikähti sairaalaan lähtöä, vaikka yritin esittää hyvin rauhallista. Yliempaattisena pikkulapsena hän vain rauhoitteli minua ja sanoi ”ei mitään hätää äiti”. Olemme jo tovin keskustelleet raskaudesta, vauvasta ja tulevasta vauva-arjesta lukemalla muun muassa kirjoja. Mutta mitä synnytyksen alkaminen tarkoittaa ja mitä silloin tapahtuu, kuten äidin kivut, sairaalassa oleminen ja hänen hoitonsa sillä aikaa, ovat unohtuneet keskusteluista. Nyt pitää viimeistään aloittaa myös tulevan isoveljen valmentaminen tulevaan esimerkiksi leikin avulla. Onko kenelläkään hyviä vinkkejä? 

Tässä taas huomattiin, että jokainen raskaus on erilainen. Ensimmäistä käynnistettiin viikolla 42 kolme vuorokautta ja lopulta poika syntyi epäsäännöllisesti imukupilla. Tuolloin kirosin jokaisen päivän yli lasketun ajan, mutta nyt voin vain toivoa, että lapsi olisi terve ja mieluummin yliaikainen kuin keskonen.