Poikamme on nyt 2,6 -vuotias ja sanoo monta kertaa päivässä olevansa jo ”iso poika”. Hän leikkii koululaista ja pakkaa vihkon, kyniä, taskulaskimen sekä avaimet reppuunsa. Sitten hän hyppää Plaston mopon kyytiin ja huutaa ”moikka”.

Poika ihailee jääkiekkoa niin paljon, että lähes tärisi onnesta, kun mieheni osti mailateippiä ja teippasi sillä pojan mailat. Hän lainaa kirjastosta NHL-kirjoja, toivoo joululahjaksi lelujen sijasta pelipaitaa ja varusteita, osaa kannatuslaulut ulkoa ja leikkii luistelevansa liukkaalla lattialla. Hän kertoo tarinoita jääkiekko-, futis- ja salibandykavereistaan. Kyselin häneltä kyseisten kavereiden nimiä, ja poika alkoi luetella ”no äiti, isi…”. Tuo jääkiekkohulluus on kestänyt nyt yli vuoden, eikä loppua näy.  

Välillä sitä itsekin unohtaa, että poikahan on vasta 2-vuotias – melkein taapero vielä. Kommunikointimme nimittäin on nykyään lähes mutkatonta. Lisäksi hän osaa itse mennä vessaan hädän hetkellä, auttaa itse vaatteiden riisumisessa ja pukemisessa, osaa kertoa nälästä ja väsymyksestä jne.  

Pelkään, että näin hurjan kehitysvauhdin keskellä tulee helposti vaadittua lapselta aivan liikoja, varsinkin silloin, kun on vauva huolehdittavana. Teen kaikkeni, että vauvan synnyttyä kohtelen poikaamme kuin ikäistään lasta. En niin kuin isoa poikaa.