En olisi puoli vuotta sitten uskonut, miten hektiseksi elämä muuttuu toisen lapsen myötä. Nykyään balanssi löytyy jo helpommin. Sellaisina päivinä lapset on käytetty kerhossa tai harrastuksissa, äidillä on ripsiväriä, lastenhuoneessa on jättimäinen legotorni, uunista leijailee pannukakun tai marjapiiraan tuoksu, kynttilät palavat, pyykit on viikattu ja ystäviäkin on nähty. Sitä on itse oppinut luovimaan, joustamaan ja selviytymään ja priorisoimaan. 

Kävin tällä viikolla töissä ilmoittamassa suunnitelmistani. Tarkoitus on palata hoitovapaalta töiden pariin ensi elokuussa tehden aluksi lyhempää viikkoa. Pikavisiitti työpaikalle oli silmiä avaava ja muistin taas vähän aikaisempaa enemmän nauttia tästä lasten kanssa kotona olemisesta. 

Ei siis tullut ikävä työntekoa ja toimistoelämää, vaan pikemminkin nyt yritän muistaa vaalia näitä arkisia hetkiä kotona. Prioriteettini ovat täysin selviä ja vanhana muistelen mielummin omien lasteni ensihymyjä, ensiaskeleita, sitä kun heräsimme koko perhe samasta sängystä viikonloppuaamuna tai miten lapsi on alkanut sanoa rakastavansa meitä vanhempia kuin sitä, miten kiire töissä oli ja että vastailin sähköposteihin vielä iltakymmeneltä. Eivät nämä lisääntyneet yhteiset hetket aviomiehen, ystävien ja muiden läheisten kanssa ole myöskään hullumpia näin kotona ollessa. Vaikka sitä onkin nyt lapsissa kiinni, on aikaa olla läsnä ihan eri tavalla. 

Tajusin, että jos meille ei tule lisää lapsia, emme ehkä voi enää koskaan viettää tällaista arkea eli olla pois oravanpyörästä, ruuhkavuosista, arjen rattaista jne. Toki jokainen, kenellä on useampi lapsi kotihoidossa tietää, että se hoitovapaalla oleminen on myös melkoista selviytymistä välillä, eikä sinne vauvalandiaan aina paista aurinko. Vanhemmuudessa on kuitenkin sellainen loistava puoli, että esimerkiksi yksi huono yö voidaan kuitata ja unohtaa yhdellä aurinkoisella lähes hampaattomalla hymyllä tai ihanilla sanoilla lapsen suusta.